Tattarisuon antiikki – 800 neliötä täynnä tavaraa

Juttunäyte: Helena, 64, aloitti yrittäjäuransa pienestä kirpputorista. Nykyään Tattarisuon antiikki tunnetaan hallina, jonka käytävällä mahtuu vaikka heittämään koiralle palloa. Tämä juttu on julkaistu alun perin Hymy-lehdessä 2019.

Ruuskanen on johtanut Tattarisuon antiikkia yksin vuodesta 2006 lähtien. Kuva: Jenna Lehtonen

Kaikki lähti kokeilusta. Alussa oli 25 neliötä, käytettyjä vaatteita ja Ruuskasen Helena. Elettiin vuotta 1981, eikä kansakoulun suorittanutta nuorta nuorta naista huvittanut tehdä talkkarin hommia ikuisesti. Hän halusi tehdä jotain omaa ja perusti Kallion Kirstinkadulle pienen kirpputorin. Sen tiskin takana seisoessa Ruuskanen huomasi nopeasti, että ihmiset tarjosivat myyntiin tavaraa. Vaatteiden rinnalle alkoi ilmestyä lamppuja, maljakoita ja tuoleja. Jossain vaiheessa tila muuttui ahtaaksi, ja tarvittiin lisää neliöitä. Kirstin Putiikki -nimeä kantanut liike vaihtui Alppilan Antiikiksi ja muutti kulman taakse Sturenkadulle.

–Siinä vaiheessa samalla alalla oleva veljeni lähti ex-mieheni kanssa Tanskaan katsomaan, onko siellä tarjolla huonekaluja. He lähtivät pienellä pakettiautolla, joka oli Suomeen palatessa täynnä tavaraa.

Reissut Tanskaan olivat kannattavia. Antiikkia löytyi entistä enemmän paikallisen tuttavan kautta, joka osti Ruuskaselle kuolinpesiä. Ensin hankittiin isompi auto, sitten kontti. Lopulta Oulunkylässä sijaitsevaan varastoon kertyi niin paljon tavaraa, että pariskunta ryhtyi pitämään huutokauppoja ympäri Suomea.

–Mieheni meklasi, ja minä toimin kirjurina. Silloin liikkeemme nimi oli Antique Drivers. Jossain vaiheessa Alppilan Antiikki jäi kokonaan pois, ja 1990-luvulle muutimme Tattarisuolle.

Teollisuusalueen keskellä sijaitsi tuolloin rakennus, jonka lattia lainehti vedestä. Myös rotat olivat löytäneet paikan. Pakkohuutokaupassa ollut tila kaipasi kipeästi uutta omistajaa.

–Saimme sen sopivalla hinnalla, mutta oli se kyllä hirveässä kunnossa, Ruuskanen muistelee alkuaikoja Koillis-Helsingissä.

Vuodet ovat vierineet, ja rakennukset vaihtuneet, mutta silti jotain on säilynyt.

Ruuskasen Joensuussa asuva veli työskentelee myös antiikin parissa. Kuva: Jenna Lehtonen

Elokuva-alan suosiossa

Tänään, liki 40 vuotta myöhemmin, Tattarisuolla komeilee noin 800-neliöinen halli täynnä tavaraa. Mihin tahansa katsoo, ympärillä näkee vanhoja lipastoja, kaappeja, peilejä, astioita tai tauluja. Tilaa on juuri sen verran, että pääkäytävällä mahtuu heittämään koiralle palloa. Siitä Ruuskasella on kokemusta.

–Pilasin koirani, enkä voi ottaa sitä enää töihin mukaan, kun se kuvittelee tämän leikkipaikaksi. Sulo tulee hulluksi jo liikenneympyrässä, niin en voi ottaa sitä tänne asiakkaiden sekaan.

Ovisummeri piippaa merkiksi siitä, että joku on juuri astunut sisään. Ruuskanen tunnistaa miehen näyttelijäksi. Ammattikunnan edustajia käy liikkeessä usein. Tattarisuon Antiikista onkin päätynyt tavaroita useisiin kotimaisiin elokuviin ja sarjoihin, kuten uuteen rikosdraamasarja Ratamoon, Putoukseen ja Olavi Virta -elokuvaan. Monesti esineet saattavat päätyä myös ravintoloihin tai myymälöihin. Vaikka antiikkia on ollut saatavilla näissä maisemissa jo pitkään, edelleen ovesta astuu sisään ihmisiä, jotka hämmästyvät.

Ruuskanen myy isoja astiosto-sarjoja myös osittain. Arabia ei enää liiku yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Kuva: Jenna Lehtonen

–Minulla on Hesarissa pieni rivi-ilmoitus perjantaisin ja lauantaisin. Vieläkin tänne tulee ihmisiä, jotka sanovat, että ai, täällä on tämmöinen.

Paikka eroaa Helsingin keskustan antiikkiliikkeistä paitsi tilan myös hintojen puolesta. Asiakas saattaa ilahtua nähdessään hintalapun, eikä tinkiminenkään ole täällä kiellettyä. Ruuskanen myöntää, että hinnoittelee tuotteensa tunne edellä ja tekee tarvittaessa pientä salapoliisityötä selvittääkseen tuotteen arvon. Joskus asiakas on kävellyt kauppiaan luokse kysymään kaksi samanlaista esinettä kädessään, kummassa on oikea hinta. Edullisemman mukaan on myyty. Ruuskanen nauttii siitä, kun joku esine tekee asiakkaan iloiseksi. Hänelle rahallinen voitto ei ole tärkeintä.

Kerran täällä oli keräilijä käymässä ensimmäistä kertaa. Hän löysi olympianenäliinan ja Lotta Svärd-kupin, joka häneltä puuttui. Myin ne hänelle 28 eurolla. Siinä oli onnellinen mies, joka lupasi tulla käymään uudestaan, Ruuskanen kuvailee.

Perinteisen antiikin ystävänä hän ei kuitenkaan innostu kaikesta, mikä on vanhaa. Etenkään nosteessa oleva 50–60-lukujen design ei erityisemmin innosta. Kerran liikkeeseen siitä huolimatta päätyi oranssi metallilamppu, jonka arvo oli nettimarkkinoilla 500 euroa. Ruuskanen kertoo, että lamppu roikkui hallissa kuukauden päivät ennen kuin hän soitti sen myyjälle ja käski hakemaan hirvityksen pois.

Pienet huonekalut saa helpoiten kaupaksi. Kuva: Jenna Lehtonen

Myyntiä tunne edellä

Kuolinpesiä, muuttojäämistöjä ja vaihtokalusteita tarjotaan myyntiin yleensä sähköpostitse, mutta joskus tavaran kantaja kävelee suoraan ovesta sisään. Myös tutut kollegat tuovat tyrkylle esineitä, jotka eivät mahdu omiin tiloihin. Uutta tavaraa tulee myyntiin keskimäärin muutaman kerran kuussa. Joskus on viikkoja, jolloin myytävää ilmestyy päivittäin. Varmaa on se, että antiikki ei ainakaan lopu kesken.

Juuri nyt parhaiten tekevät kauppansa pienet huonekalut, käsin solmitut matot, peilit, taulut, kristallivalaisimet ja lipastot, joista tuunataan esimerkiksi pesualtaita. Kaappeja on tarjolla eniten. Isoimmat niistä liikkuvat hitaasti. Samoin on sohvien kanssa, joilta edellytetään mukavuutta. Ennen vanhaan oli toisin. Nyt pienet ja koristeelliset löhöilypaikat odottavat poimijaansa pidempään.

Hietalahden kirpputori on yksi Ruuskasen suosikkipaikoista kesäisin. Kuva: Jenna Lehtonen

Omien sanojensa mukaan Ruuskanen asuu mummokodissa, mutta sieltäkin löytyy muisto, joka muistuttaa, miksi vanhassa vara parempi -sanonta osuu joskus kohdilleen.

Avioeron myötä sekosin ja ostin Vepsäläiseltä mekanismituolit. Nyt inhoan niitä! Ihan järjetön ostos, yrittäjä naurahtaa.

Onneksi kotoa löytyy eniten vanhoja esineitä, joiden ulkomuoto viehättää vuosienkin jälkeen. Aamukahvi maistuu paremmalta, kun saa katsoa vihreäksi maalattu talonpoikaiskaappia. Ruuskasta harmittaa, sillä hän joutui hiljattain ostamaan muoviset ulkokalusteet uutena. Hintalappu oli 800 euroa.

Myyn samaan hintaan tammisia tuotteita, jotka säilyvät ikuisuuden! Jos vaikka kaappi on täysipuinen ja kaunis, se on joka tapauksessa parempi kuin Ikean versio.

Monet antiikkialan kauppiaista ovat iäkkäitä, eikä liikkeelle aina löydy jatkakaa. Paljon tietoa menee mullan alle. Ruuskanen ei kuitenkaan ole huolissaan, etteikö antiikille löytyisi ottajia. Hän kertoo, että liikkeessä oli hiljattain lapsen kanssa saapunut nuori pari, joka jäi ihastelemaan tuotteita useamman tunnin ajaksi. Se, mikä myi ennen, ei kuitenkaan välttämättä käy kaupaksi nykyään.

1980-luvulla ostettiin Aarne Alangon tauluja ja kuviteltiin, että ne ovat hyviä löytöjä. Samoin oli joidenkin Arabian astioiden kanssa. Ei niistä makseta nykyisin oikein mitään.

Ruuskaselta ei silti kannata kysyä sijoitusvinkkejä. Hän ei ymmärrä muumibuumia, eikä kuparipannujen hehkutusta. Hän on nainen, joka lähtee huutokauppaan 300 euron budjetilla ja pitää sormea pystyssä vielä 1000 euron kohdalla. Kaikkea voi kokeilla.

Ruuskanen haaveilee yhä punaisesta kulmakaapista, jota hän ei onnistunut hankkimaan huutokaupassa. Kuva: Jenna Lehtonen

Idea, teksti ja kuvat: Jenna Lehtonen

*Juttu on julkaistu alun perin Hymy-lehdessä 2019.

Saa jakaa
  •  
  •  
  •  
  •  

Liity sisäpiiriin

Tilaa ilmoitus uusista blogiteksteistä sähköpostiisi!