Blogi lomailee: Agendalla New York ja Miami

nyc6.jpg

Tammikuussa 2017 matkustin yksin New Yorkiin. Sain hotellihuoneen ylimmästä kerroksesta.

Muistatko, kun vuosi sitten kerroin matkastani New Yorkiin? Tänä vuonna en enää matkusta yksin. Kaikella lienee tarkoituksensa.

NYC7.jpg

Manhattanin ruoka-autojen salat jäivät viime matkalla kokeilematta.

Suuntaamme Laurin kanssa ensin Brooklyniin, sitten Miamiin. Koska blogimuutto viivästyy yhä, joudun pidättelemään sanojani vielä tovin.

Nyc3.jpg

Times Squaren valot ovat legendaariset, mutta itselleni riittää, että olen nähnyt ne kerran.

Olemme matkoilla 9.1.–18.1. Näin ollen hiljaisuus täällä jatkuu hetken verran. Toivottavasti maltat, vaikka odottaminen on aina kurjaa.

Palaan asiaan kuvien kera! Jos matkamme kiinnostaa enemmän, ota haltuun Instagram-tilini. Kuulemisiin.

Hello, 2018: Blogi muuttaa (jos kaikki menee putkeen)

hangessa.jpg

Uutta kohti mennään.

Uuden vuoden kunniaksi ilmoitettakoon, että Kirpputorilta kotoisin -blogini muuttaa tai sanotaanko, että tekee muuttoa. Homma on viivästynyt itsestäni riippumattomista syistä.  Olen pahoillani tauosta, joka tammikuun ajalle väistämättä tulee. Ilmoitan uuden osoitteen heti, kun aika on on. Parhaiten minut tavoittaa tauon aikana Instagramin puolelta.

P.S. Olen sunnuntaina 7.1. myymässä vaatteitani Kattilahallin kirpputorilla kello 14–18. Saa tulla moikkaamaan! Pöytä numero 82 on katettu.

Yksinyrittäjä, sinä ansaitset kultaa

Kuuntelen Lukas Graham -yhtyeen kappaletta nimeltä 7 years ja pidättelen itkua täydessä metrovaunussa. Nykäisen lierihattuani alaspäin peittääkseni puolet kasvoistani. Ohikiitävän hetken ajan yritän keskittyä pelkästään hengittämiseen. Enää muutama yö jouluun.

Olin soittanut aamulla isälleni ja vuodattanut epävarmuuden, stressin ja rahahuolet hänen kuultavakseen. Nyyhkytin luuriin, että en toivo joululahjaksi mitään muuta kuin tukea yritystoimintaani. ”Miehisty, lopeta poraaminen!” Korviini kantautunut lause sai minut katsomaan puhelintani uudestaan. Ei, en ollut soittanut Teuvo Hakkaraiselle. Isäni vastaus oli niin absurdi, että lopetin sentään itkemisen.

Nollasta käyntiin

Kun 10 kuukautta sitten aloitin yritystoimintani, aloitin nollasta. Minulla ei ollut yhtäkään asiakasta valmiina. Vaikka olin rämpinyt media-alan määräaikaisuuksissa useamman vuoden ja työskennellyt Suomen suurimmissa uutistoimituksissa niin lehtikuvaajana kuin toimittajana, taloudellinen hyöty kyseisistä pesteistä oli olematon. En edelleenkään halunnut allekirjoittaa kehnoja avustajasopimuksia tai laittaa nimeäni papereihin, joissa menetän kaikki oikeudet kuviini, joita voidaan luovuttaa kolmansille osapuolille kysymättä minulta mitään. Halusin paljon enemmän.

Lähdin yrittäjäksi osittain siitä syystä, koska kuvajournalistien vakituiset työpaikat ovat kuolleet sukupuuttoon. Jos ei halua madella, muuttua mieheksi, mielistellä, luottaa satumaiseen tuuriin tai saavuttaa asemaansa teennäisillä suhteilla tai kauniilla kasvoilla, vaihtoehdot jäävät vähiin. Olen ehkä naiivi vanhan liiton akka tässä asiassa, mutta toivon edelleen, että kotisivuillani majailevat valokuvat kertovat minua paremmin siitä, miten kohtaan ihmiset. Harmi vaan, että jo aikoinaan työhakemuksia lähetellessäni huomasin, että ani harva jaksaa klikata itseään maaliin asti. Lähes aina, kun työnantaja tai asiakas on palkannut minut tutustumatta töihini etukäteen, ongelmia on syntynyt. Jos kuitenkin eksyy kotisivuilleni ja ihastuu, ihastuu todennäköisesti myös minuun.

Tämän liki vuoden kestäneen yksinyrittämisen aikana olen puurtanut, luonut, ajatellut, kirjoittanut ja kuvannut niin paljon, että jos olisin Andrei Koivumäki, kävelisin Alkoon ja ostaisin kalleinta löytämääni shampanjaa. Mutta koska olen Jenna Lehtonen, tienasin Googlen mukaan näiden kuukausien aikana sen verran, että elän köyhyysrajalla. Jos olisin koskaan kuunnellut matematiikan opettajiani, tilanne voisi olla toinen.

Kompassina intohimo

En valinnut alaani rahasta vaan intohimosta. Uskon, että intohimo on syy, miksi Lähiömutsi -blogia pitävä Hanne Valtari avautui 19. joulukuuta julkaistussa kirjoituksessaan siitä, miten raastavaa julkisesti omalla naamallaan ja nimellään kirjoittaminen toisinaan on.

Tuodessani cavalier kingcharlesinspanieleiden terveystilanteen julki, vastaanotin päälleni niin suuren määrän kakan väristä kuorrutetta, että sillä määrällä koristelisi useamman pellillisen mokkapaloja. Olen kävellyt vapaaehtoisesti tomaattisateeseen vain saattaakseni epäkohdan päivänvaloon. Kun on istunut iltapäivälehtien uutisdeskeissä, anonyymien nettikommentoijien älämölöön turtuu ainakin jossain määrin. Jos kuitenkin väittäisin, että en välitä ihmisten kommenteista, valehtelisin. Ja minä olen tunnetusti hemmetin huono valehtelija.

”Tuntuu välillä, että te rakkaat lukijat unohdatte minun olevan ihminen”, Valtakari kirjoittaa. Kyllä, minäkin olen vain ihminen. Syön aamuisin puuroa ja omistan tunteet. Nauran Hugleikur Dagssonin tuotoksille, Mr. Beanille ja Siskonpedille. Minua suututtaa, kun minut ymmärretään tahallaan vääriin. Tulen surulliseksi, kun ihmiset kieltävät tosiasiat ja tutkimukset. Turhaudun typeryyksistä ja itken, jos itkettää. (Isälleni tiedoksi, en aio miehistyä. Kyyneleet ovat merkki vahvuudesta.)

Oman itsensä kanssa yrittäminen on sellaista työtä, josta harva selviytyy päivästä toiseen hymynaamalla. Suomessa on yrittäjäkyselyn mukaan noin 180 000 yhden hengen yritystä. Alkavan vuoden kynnyksellä haluan nostaa lierihattuni päästä ja antaa virtuaalihalauksen kaikille meille, jotka jaksamme punnertaa sen vimmaisen halun voimalla, jota jotkut kutsuvat sisuksi, toiset sinnikkyydeksi. Haluan muistuttaa sekä itseäni että sinua siitä, että välillä pitää itkeä, purra hammasta ja huutaa perkelettä. Välillä pitää olla ihminen.

ruisrock.jpg

Yrittäjän on hyvä muistaa lomailla tai ainakin muistella lomailemista.

P.S. Tämän kirjoituksen myötä jään ansaitulle joulutauolle, joten blogini hiljentyy loppuvuodeksi. Palaan asiaan tammikuussa uusien yllätysten kera. Nautinnollista joulua ja kiitos, kun luet tätä!

Joulukuu on uusi juhannus: Tältä näyttävät vuoden viimeiset kirppislöydöt kuvina

hattukirpputorilta.jpg

Musta hattu hurmasi ja vei mennessään Relovessa.

sukkakalliolla2.jpg

Sukan mielestä joulukuussa uiminen on ihan okei.

Kuva: Jenna Lehtonen

Vuoden viimeinen selfie? Tuskin.

takkikirpputorilta.jpg

Tämä Milo-merkin villakangastakki löytyi Kaivarin Kanuunasta 60 eurolla.

laukkukirppikseltä.jpg

Vanha lääkärinlaukku maksoi Relovessa 10 euroa.

sukkakalliolla

Joko heität sen kaislan? 

kirppikseltäsukat.jpg

Kerran koiraihminen, aina koiraihminen. Eihän näitä sukkia voinut jättää ostamatta.

aavameri.jpg

Joku voisi luulla, että kuva on otettu kesällä, mutta ehei. Joulupukkia odotellen…

Lupaan, että yllä kuvatut löydöt jäävät vuoden 2017 viimeisiksi. Lompakollani todettiin hiljattain laihuushäiriö, joten yritän palauttaa sen ansaitsemaansa kuntoon ensi vuodelle. Anyways, näin joulukuun loppumetreillä lienee hyvä aika kerrata, lunastiko itselleen antamat vuositavoitteet vai ajoivatko ne karille.

Tammikuussa 2017 kirjasin ylös nämä tavoitteet:

  1. Tee asioita, joista innostut hemmetisti.
  2. Lähde Iltalehdestä.
  3. Älä välitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Kyseessä on sinun elämäsi.
  4. Seikkaile New Yorkissa ja kuvaa se.
  5. Ilmoittaudu luovan kirjoittamisen kurssille, tai jollekin vastaavalle.
  6. Uskalla enemmän.
  7. Opettele englanti takaisin.
  8. Kirjoita blogia.
  9. Jatka agilitya.
  10. Tee videoideat loppuun.
  11. Riko käsikirjoitus. Tee jotakin, mikä ei kuulu oletettuun suunnitelmaan.

Annan itselleni loppuarvosanaksi 9/10. En ole koskaan ollut perfektionisti, onneksi. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea ensi vuosi tuo mukanaan. Jännittää pirusti, etenkin lompakkoni puolesta, mutta ehkäpä tämä kaikki on sen arvoista.

Päivä päivältä sitä muistuttaa itseään kuvaansa enemmän. Kirpputorilta ostetussa kostyymissa, lakki kallellaan.