Tarina

Istun Malmin parkkihallin harmaalla asfaltilla ja huudan suoraa kurkkua isälleni. Eletään 1990-luvun alkua. Olen pysähtynyt yhden myyntipöydän kohdalle tuijottamaan pastelliväreissä loistavia poneja. Yksi niistä puuttuu satapäisestä kokoelmastani. Sillä yhdellä on vaaleanpunaiset harjakset ja jäätelösymboli kyljessään. Yksisarvinen leluponi maksaa vain 10 markkaa, mutta isälläni on yhtä suuret periaatteet kuin kitisevällä pikkutytöllään:

”Trokareilta ei osteta yhtään mitään!”

Parkkihallissa kaikuu, kun huudan kilpaa ja katselen loittonevaa selkää.Tätä taistelua en aio hävitä isälleni. Minun on pakko saada tuo poni, myyjästä viis. Ankkuroin itseni My little ponien viereen, enkä hivuttaudu paikoiltani minnekään.

Yllä mainitusta episodista on nyt kulunut reippaasti yli 25 vuotta. Tapaus on jäänyt mieleeni ehkä siitä syystä, että myin kyseisen ponin muutama vuosi sitten Huuto.netissä ja tienasin sillä alkuperäisen hinnan moneen otteeseen. Isääni nauratti tuolloin hieman enemmän kuin aikoinaan parkkihallissa, jolloin hänelle jäi vain ponikaupan mittainen keino hiljentää lapsensa. Trokari tienasi markkansa, mutta pikkutyttö hiljeni saadessaan puuttuvan poninsa.

Yllämainittu on esimerkkitapaus niistä lukuisista kirppisreissuista, joita teimme isäni kanssa. Nämä reissut alkoivat aikana, jolloin vasta opettelin kävelemään, eivätkä ne ole varsinaisesti koskaan päättyneet. Hasbron leluja en enää keräile, mutta löytöharrastukseni on vuosien saatossa kasvanut niin suureksi intohimoksi, että siitä ei voi enää vaieta.

kirppismylittlepony.jpg

 

%d bloggers like this: