Tarina

Istuin Malmin ostoskeskuksen parkkihallin harmaalla asfaltilla ja huusin suoraa kurkkua isälleni. Elettiin 1990-luvun alkua. Olin pysähtynyt yhden kirppispöydän kohdalle tuijottamaan pastelliväreissä loistavia poneja. Yksi niistä puuttui satapäisestä kokoelmastani. Sillä oli vaaleanpunaiset harjakset ja jäätelösymboli kyljessään. Yksisarvinen leluponi maksoi ainoastaan 10 markkaa, mutta isälläni oli yhtä suuret periaatteet kuin kitisevällä pikkutytöllään: ”Trokareilta ei osteta yhtään mitään!”

Parkkihallissa kaikui, kun huusin kilpaa ja katselin loittonevaa selkää. Sitä taistelua en halunnut hävitä isälleni. Minun oli pakko saada juuri se poni, myyjästä viis. Ankkuroin itseni My little ponien viereen, enkä hivuttautunut paikoiltani minnekään.

Yllä mainitusta episodista on nyt kulunut yli 25 vuotta. Tapaus on jäänyt mieleeni ehkä siitä syystä, että myin kyseisen ponin muutama vuosi sitten Huuto.netissä ja tienasin sillä alkuperäisen hinnan moneen otteeseen. Isääni nauratti tuolloin hieman enemmän kuin aikoinaan parkkihallissa, jolloin hänelle jäi vain ponikaupan mittainen keino hiljentää lapsensa. Trokari tienasi markkansa, ja minä sain kokoelmastani puuttuvan ponin.

Kertomani on esimerkkitapaus niistä lukuisista kirppisreissuista, joita teimme isäni kanssa. Nämä reissut alkoivat aikana, jolloin vasta opettelin kävelemään, eivätkä ne ole varsinaisesti koskaan päättyneet. Hasbron leluja en enää keräile, mutta löytömaniani on vuosien saatossa kasvanut niin suureksi intohimoksi, että siitä ei voi enää vaieta.

Lopuksi haluan kiittää isääni. Ilman häntä en koskaan olisi oppinut, että raha ei kasva puussa. Se kasvaa poneissa.