Istun Malmin ostoskeskuksen parkkihallin harmaalla asfaltilla ja huudan suoraa kurkkua isälleni. Eletään 1990-luvun alkua. Olen pysähtynyt yhden kirppispöydän kohdalle ja tuijotan pastelliväreissä loistavia poneja. Yksi niistä puuttuu satapäisestä kokoelmastani. Sillä on vaaleanpunaiset harjakset ja jäätelösymboli kyljessään. Yksisarvinen leluponi maksaa ainoastaan 10 markkaa, mutta isälläni on yhtä suuret periaatteet kuin kitisevällä pikkutytöllään: ”Trokareilta ei osteta yhtään mitään!”
Parkkihallissa kaikuu, kun huudan kilpaa ja katselin loittonevaa selkää. Tätä taistelua en halua hävitä isälleni. Minun on pakko saada juuri se poni, periaatteista viis. Ankkuroin itseni My little ponien viereen, enkä hivuttaudu paikoiltani minnekään.
Yllä mainitusta episodista on kulunut yli 25 vuotta. Tapaus on jäänyt mieleeni ehkä siitä syystä, että myin kyseisen ponin muutama vuosi sitten Huuto.netissä ja tienasin sillä alkuperäisen hinnan moneen otteeseen. Isääni nauratti tuolloin hieman enemmän kuin aikoinaan parkkihallissa, jolloin hänelle jäi vain ponikaupan mittainen keino hiljentää lapsensa. Trokari tienasi markkansa, ja minä sain kokoelmastani puuttuvan ponin.
Kertomani on esimerkkitapaus niistä lukuisista kirppisreissuista, joita teimme isäni kanssa. Nämä reissut alkoivat aikana, jolloin vasta opettelin kävelemään, eivätkä ne ole varsinaisesti koskaan päättyneet. Hasbron leluja en enää keräile, mutta löytömaniani on vuosien saatossa kasvanut niin suureksi intohimoksi, että siitä ei voi enää vaieta.
Lopuksi haluan kiittää isääni. Ilman häntä en koskaan olisi oppinut, että raha ei kasva puussa. Se kasvaa poneissa.
