Koirat

Koirajournalismia

”Voinko saada koiran?” Lause lienee tuttu monelle vanhemmalle, mutta minun vanhempani joutuivat kuuntelemaan noita kolmea sanaa yli kymmenen vuoden ajan. Kun sitten 14-vuotiaana vuosien uuvutustaistelun jälkeen sain ensimmäisen oman koirani, pakahduin onnesta. Olin valmistunut 4H-liiton dogsitteriksi, minulla oli kokemusta lukuisista eri rotuisista hoidokeista ja osasin Vuosaaren kirjaston koirakirjat ulkoa. Ennen koiraa olin omistanut kissoja, gerbiilejä, kanin ja akvaarion, mutta koiran saadessani tiesin, että paluuta entiseen ei ole. Dolly tuli jäädäkseen ja sulatti samalla myös vanhempieni sydämet. Ei äitini vieläkään kestä koirankarvoja, mutta hän tulee niiden kanssa toimeen.

Voi sanoa, että olen omistanut elämästäni vuosia koiraharrastukselle. Olen ollut koiraleireillä sekä ohjaajan että leiriläisen roolissa. Olen kisannut agilitykentillä ja näyttelykehissä, olen yrittänyt muovata cavalierista tokokoiraa ja todennut, että emännällä ei ole riittävästi kilpailuviettiä. Nykyisen koirani Sukan kanssa vierailemme kaverikoiran roolissa muistisairaiden luona, ja se pesti ilahduttaa myös omistajaa riittävästi. Enää en halua tukea rotukoirien sairaaksi jalostamista pyörimällä näyttelykehissä vaan käytän aikani mieluummin kertoakseni, miksi esimerkiksi cavalier kingcharlesinspanielin ainoa toivo on roturisteytys.

Vaikka oma rotuni on toistaiseksi cavalier, kirjoitan mielelläni myös muista roduista. Jos etsit koiramaailmaan perehtynyttä kirjoittaa, joka tuntee ihmisiä kouluttajista kasvattajiin, voin olla avuksesi.