Jos kauppalaskun voisi maksaa näkyvyydellä, olisin oloneuvos

Kerron aluksi sinulle kolme faktaa minusta. 1. Minä en ole kilpailuhenkinen. Kun ala-asteella järjestettiin juoksukilpailut, minä juoksin pakoon. 2. Minä en ole valinnut uraani rahan takia. Pidin lapsena pihallamme kirpputoria ja kysyin ohi kulkeneelta naapurilta, haluaako hän viisi markkaa. 3. Minä en ole hiirulainen. Kerron mielipiteeni, vaikka se ei aina ole miellyttävä.

Minun tekemisiäni on lapsuudesta saakka ohjannut intohimo, ei rahapino. Rakastan, arvostan ja kunnioitan työtäni sekä siihen hankkimaani koulutusta ja ammattitaitoa nykyään niin paljon, että ammattietiikkaan liittyvissä asioissa olen harvinaisen tinkimätön. Olen ylpeä siitä, mitä teen. Ymmärrän, että maailma on täynnä valokuvaajia, joille riittää palkkioksi se, että he näkevät nimensä lehtikuvan oikeassa yläkulmassa. Ymmärrän, miksi jotkut saavat tyydytystä siitä, jos heidän ottamansa kuva voittaa kilpailussa. Ymmärrän, että joillekin kuva on vain kuva – muutaman satasen arvoinen pala, joka täyttää tyhjän tilan.

Ajattelen kuitenkin toisin. Usein se johtaa siihen, että erotun joukosta. Kaikki eivät pidä tyylistäni, eikä se oli tarkoituskaan. Leevi and The Leavings -yhtyeen keulahahmo Gösta Sundqvist totesi aikoinaan Rumba-lehden haastattelussa, että: ”Mulle on helvetin tärkeää, ettei musta välity jengeille sellaista kuvaa, että mä haluan miellyttää. Mulle on tärkeää olla rehellinen, vaikka se kuulostaakin hirveältä kliseeltä. Mä haluan, että jengi pitää mielummin mua vähän vittumaisena jätkänä kuin ajattelee, että taas se nuolee meidän perseitä.” Niinpä.

tekijänoikeus.jpg

Hiljalleen kuihtuvalla printtimedialla on vähän rahaa käytössään, nettilehdissä on totuttu laadultaan välttävään kuvaan ja kaikkialla karsitaan, muistutetaan Journalisti-lehdessä.

Journalistina koen, että maailmaa voi parantaa esimerkiksi puuttumalla epäkohtiin ja saattamalla tabuja päivänvaloon. Yksi ajankohtainen epäkohta liittyy valokuvakilpailuihin, suomalaisen kuvajournalismin jamaan ja tekijänoikeuksiin.

Kun asiakas allekirjoittaa kanssasi kuvaussopimuksen, siinä kerrotaan, että kuvakilpailuihin luvatta osallistuminen on kielletty. Jos käy niin, että kuitenkin vahingossa löydän ottamani valokuvan kilpailusta, johon se on lähetetty kysymättä minulta, älähdän. Ja nyt kerron sinulle, miksi.

Valokuvauskilpailuja järjestävien tahojen olisi suotavaa muistuttaa osallistujia siitä, että kisakuvan lähettävällä henkilöllä olisi hyvä olla otoksen käyttöön oikeus. Finnfoton mukaan tekijänoikeuden tehtävä on suojata luovan työn tekijän, esimerkiksi valokuvaajan, oikeus oman työnsä tuloksiin. Nykyinen digitaalinen kuvatulva on niin laaja, että se tekee tekijänoikeuksien unohtamisen todella helpoksi. On helppo innostua palkinnoista, jotka sponsoroi usein vielä joku muu kuin kisan järjestävä taho. Yhtä helppoa on unohtaa, miten kuvalle käy kilpailun päätyttyä.

Haluatko sinä, että naamasi ensijulkaisuoikeuden ja yksinoikeudella kaikki nykyiset ja tulevat taloudelliset oikeudet mukaan lukien naamasi muuntelu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeuden saa valokuvakilpailun järjestämä taho? Haluatko nähdä naamakuvasi sellaisen jutun yhteydessä, joka kertoo jostakin täysin muusta, mihin kuvasi on alunperin tarkoitettu? Tuskin. Lähettämällä kuvasi ilmaiseksi kilpailuun, jossa palkintona voi olla esimerkiksi avaimenperä tai lahjakortti Puuhamaahan, annat järjestävälle taholle mahdollisuuden hyötyä taloudellisesti sinun tekemälläsi työllä. Samalla tuet ajatusmaailmaa, jossa kuvien polkuhinnat ovat yhtä hyväksyttäviä kuin ammattikuvaajien irtisanomiset ja alalta pois kiilaamiset.

Minä en tahdo olla tukemassa välttävien kuvien tasoista filosofiaa, jossa kuvaajalle jää käteen 7,5 euroa, kuten Journalisti-lehti jutussaan tuo julki. Minua ei kiinnosta voittaminen, näkyvyys, karkkirahat, mainokset tai lounassetelit, enkä minä en tarvitse nimeäni näkyviin printtilehdessä julkaistavan kuvan oikeaan yläreunaan. Nimeni on jo siellä.

Jos en itse arvosta tekemääni työtä, sitä ei kukaan muukaan tule arvostamaan. Lopuksi tärkeä lainaus yllä jo mainitun jutun haastatellulta eli urheilukuvaaja Juha Tammiselta: ”AOP saadaan ruotuun heti, jos kaikki lakkaavat kuvaamasta sille. Se ei tapahdu, elleivät kuvaajat itse sano ’ei’. Mutta kiinnostaako tällainen yhteinen sopimus harrastajakuvaajaa, jolla on joku ihan muu päivätyö?”

Niin, millaiset ovat sinun faktasi?

tekijänoikeus2.jpg

Näkyvyydellä ei ainakaan vielä voi maksaa laskuja.

Sitruunoista koiriin – loppukesän kirppislöydöt hurmaavat väreillään

Kuva: Jenna Lehtonen

Ivana Helsingin tunika löytyi Kaivarin Kanuunasta.

Kun kirpputorilla tulee vastaan kangasta, jossa on koiria, on pakko pysähtyä. Niin kävi myös muutama viikko sitten Vuorimiehenkadulla. En voinut vastustaa kiusausta, joten Ivana Helsingin printtimekko tarttui mukaani puolihuolimattomasti.

Kuva: Jenna Lehtonen

Sekä Ralph Laurenin college että Zaran bomber maksoivat neljä euroa.

Sitä edeltävällä viikolla kävelin kirpputorille sattumalta. Se sattuma sijaitsi keskellä Leppävaaran ostaria, josta matkaani tarttui muun muassa raidallinen college sekä paljon muuta, jotka eivät tähän henkarinäyttelyyn vielä päässeet.

kirppikseltä3

Princess Goes Hollywood-merkin neule oli niin söpö, että se oli pakko ostaa Salon itsepalvelukirpparilta.

Loppukesän tienoilla eksyimme Saloon, josta löysin syötävän neuleen ja opin tuntemaan uuden laatumerkin. Kaikesta yllä- ja allaolevasta voimme päätellä, että allekirjoittanut rakastaa sekä karkkivärejä että printtikuvioita.

kirppikseltä4

Jos hame muistuttaa karkkikäärettä, sen on oltava hieno.

Mahdotonta matkia: Näin hyödynnän kirpputorilöytöjä valokuvissa

viivibuje_1140.jpg

Akseli ja Viivi tahtoivat tulla kuvatuiksi Eiranrannassa, koska sieltä heidän tarinansa sai alkunsa.

Maailma on jo täynnä valokuvaajia, jotka kopioivat toisiaan. Suomi on täynnä kuvaajia, joiden logossa on lehti, oksa, puu tai poronsarvet. Tärkeintä ei ole kilpailla siitä, kuka on paras. Tärkeintä on muistaa, kuka itse on.

Viivi Vaarnavuo ja Akseli Inna. Kuva: Jenna Lehtonen

Löysin vanhat ikkunanpokat viidellä eurolla Hietsun kirpparilta.

Omassa työssäni koen äärimmäisen tärkeäksi sen, että erotun joukosta. Tällä alalla se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Jokaisella meistä on lahjoja. Minun lahjani on kyky löytää. Siksi hyödynnän kirpputoriostoksia kuvissani niin usein kuin se on mahdollista.

eiranrantapusu.jpg

Horisontin tuijottamisen sijasta voi vaikka pussailla välillä.

Viivi ja Akseli tiesivät kirppistouhuistani etukäteen, joten koin luontevaksi ehdottaa, että käyttäisimme muutamissa otoksissa löytöjä hyväksi.

DSC_1304.jpg

Tällaista kihlakuvaa on mahdotonta matkia, koska kirpputorilta kotoisin olevat kehykset ovat uniikit.

Kihla- tai lifestylehenkiset pariskuntakuvaukset ovat nousseet entistä suurempaan suosioon, kun digimaailma on muuttunut yhä visuaalisemmaksi. Pääsisin toki helpommalla, jos roudaisin kuvauspaikalle itseni lisäksi vain kameran, mutta kirppislöydöt kruunaavat kokonaisuuden jennamaisella tavalla.

kirppisviiviakseli.jpg

Puinen & -merkki maksoi Myyrmäkihallin kirpputorilla 50 senttiä.

Välillä tuntuu, että olen oman elämäni Jyrki Sukula, mutta Kokkisodan sijasta vedän ohjelmaa nimeltä Kirpputorilta kotoisin. En nosta kassistani ruokaa vaan löytöjä. Mallien tehtäväksi jää loihtia lopputuote, ja minä toimin silinterihattuisena tirehtöörinä.

viivibuje_1946.jpg

Tästä kuvasta puuttuisi enää se, että ikkunasta kurkistaisi mummo.

Tällainen muutamalla esineellä höystetty kuvaus ei vaadi suuria ennakkojärjestelyjä. Yleensä riittää, että elän normaalia elämääni ja löydän tuotteet kuin ohimennen ennen keikkaa.

viivibuje_1895.jpg

Valkoinen puukoriste olisi voinut toimia kuvissa myös silmälasien roolissa, mutta se jäänee seuraavaan kertaan.

Jos sinä ja mielitiettysi kaipaatte uusia yhteiskuvia, joissa on ripaus huumoria ja matkimismahdottomuutta, olethan yhteydessä. Minä tuon täytteet, jos lupaudutte apukokeiksi.

Viivi Vaarnavuo ja Akseli Inna. Kuva: Jenna Lehtonen

Purjevene lipui paikalle kuin tilauksesta. Blogin saamien tietojen mukaan se ei kuitenkaan ole kirpputorilta kotoisin.

P.S. Kuvien kaltainen kuvaus miljöössä kustantaa 350 euroa. Siihen hintaan saatte parhaimmat 15–20 otosta ja edullisen mahdollisuuden lisäkuville.

Hyppy tuntemattomaan kannatti – yrittäjyys on parasta, mitä olen itselleni antanut

”Vaikka olisin hakenut teille kuun taivaalta, ette olisi huomanneet sitä. Minusta tuntuu, että sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka olen tai mitä olen täällä tehnyt.” Nainen katsoo esimiestään silmiin ja yrittää keksiä lauseita, joilla kuvailla kuukausia kestänyttä turhautumistaan.

Puoli vuotta sitten olotilani muistutti kaarnalaivaa. Seilasin airottomana merellä, jota en tuntenut omakseni. Huonoina hetkinä hoin itselleni, että olen tässä mukana puhtaasti viihteellisestä näkökulmasta. Se huijausajatus auttoi jaksamaan. Kun nyt mietin tunnetta, joka sisälläni silloin oli, tulen surulliseksi. Mutta tämän tekstin tarkoitus ei ole kertoa tuosta ajasta vaan sitä, mihin se johti.

Määräaikainen työsopimukseni päättyi helmikuun viimeisenä päivänä, ja minä pääsin takaisin kiinni ruoriin. Olin seilannut avomerelle. Olin yksin. Minulla ei ollut yhtäkään toimeksiantajaa tai asiakasta valmiina, mutta minulla oli tavoite. Halusin heittäytyä soutuveneeseen nimeltä yrittäjyys. Tiesin, että voin hukkua, mutta en enää pystynyt vastustamaan syvintä tahtotilaani. Tahdoin tarttua airoihin itse ja ohjata veneen vihdoin sinne, minne se kuului.

”Sinusta tulee siis työtön”, tuntemani mies kommentoi. ”Ei, minusta tulee yrittäjä”, vastasin.

Kuva: Jenna Lehtonen

Nahkarotsi ja paidat ovat kirpputorilta kotoisin. Koira on kasvattajalta kotoisin.

Usko unelmiisi

Kaksi vuotta aiemmin olin kirjoittanut ruutuvihkooni, millainen on unelmieni työpaikka. Paperilla luki muun muassa:

– Se on fyysisesti kaikkialla, koska on tarpeetonta ja tylsää maksaa vuokraa tietystä liiketilasta.

– Saan käyttää mielikuvitusta ja luovuutta vapaasti.

– Jokainen päivä on erilainen sisällöltään ja kestoltaan (ei rutiineja, ei kaavoja).

– Saan kirjoittaa ja kuvata.

– Voin tavata ihmisiä ajan kanssa, ilman kiirettä.

– Voin ottaa koiran mukaan.

– Saan herätä ajoissa.

Ranskalaisten viivojen lisäksi kirjoitin vihkoon asiasanoja. Niitä olivat muun muassa kirpputorit, koirat, luovuus, ideat, intohimo, ajattelu, kuvaaminen, kirjoittaminen, piirtäminen, kulttuuri, ihmiset, tarinat ja huumori. Kaikki mainitut ovat asioita, joita rakastan. Asioita, joita ilman en pysty elämään.

Vuodet olivat opettaneet, että vakituisen lehtikuvaajan paikkaa en tule tässä elämässä löytämään, joten unelmatyö oli muovailtava itse. Mietin usein, onko olemassa työpaikkaa, jossa tahtoisin työskennellä yhdeksästä viiteen. En keksinyt yhtäkään puljua. Keksin vain tolvasenvillejä, parikanminnoja ja tuomisensakuja, ihmisiä, joilta haluaisin oppia. He olivat kaikki yrittäjiä.

Hyppää tuntemattomaan

Sanotaan, että ellei muutos pelota, se ei ole aito. Tietysti minua pelotti. Olin kauhuissani. Stressasin erityisesti siitä, riittävätkö rahani ja löytävätkö ihmiset luokseni. Ensimmäiset viikot olivat kaikista vaikeimpia. Oli totuteltava uuteen. Kukaan ei tullut kertomaan, mikä on to do -listan tärkein kohta. Kukaan ei tullut sanomaan, että olet viipyillyt jo liian pitkään sosiaalisessa mediassa.

Olen luonteeltani äärimmäisen kärsimätön ja uskon, että siitä on yrittäjälle enemmän hyötyä kuin haittaa. En voi sietää saamattomuutta, turhaa lörpöttelyä, on ilmoja pidellyt -keskusteluja tai turhaa odottelua. Herään rapistelemaan papereitani mieluummin jo kukonlaulun aikaan ja toteutan tehtävät tänään enkä huomenna. Ainoana lapsena olen tottunut itsenäisyyteen ja vapauteen. Omalla kohdallani siitä on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa.

Päivien kuluessa tein töitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Ajatukset eivät tottele kellokorttia, joten pohdin ja puntaroin töihin liittyviä asioita aamusta iltaan. Ystäväni kuvittelivat, että hukuin parisuhteeseen, mutta totuus oli se, että hukuin yrittäjyyteen. Hoidin markkinoinnin, viestinnän, talouden, suunnitelmat, sosiaalisen median, tapaamiset ja keikat ilman kenenkään apua. Jotakin tein oikein, sillä kalenteriini alkoi ilmestyä merkintöjä kuvauskeikoista. Tuntui, että olin oman elämäni nuorallakävelijä. Tasapainon heittelehtiessä joku tuli ja nosti minut suoraan kuin olisin marionette-nukke. Uskalsin kävellä eteenpäin, vaikka en nähnyt horisonttia.

rakkautta180.jpg

En enää ihmettele, miksi monen menestyjän takaa löytyy arvokas tukiverkko.

Opettele sanomaan ei

”Tekisitkö minusta jutun blogiisi?” Tällaisia kyselyitä ilmestyi sähköpostiini jo ensimmäisen kuukauden aikana. Aloin saada yllättäviä yhteydenottoja, joista useimmat olivat asiallisia, mutta joukkoon mahtui myös niitä, joissa ei ollut mitään tolkkua. Opin, että yrittäjien joukkoon mahtuu iso määrä huuhaa -ihmisiä, joille on osattava sanoa ei. Kun intuitio huutaa pakene, sitä kannattaa totella. Yritystoiminta ei ole hyväntekeväisyyttä.

Kevät vaihtui kesäksi. Olin kuvannut häitä ja hautajaisia. Yrittäjiä ja yksityishenkilöitä. Ajan kuluessa ymmärsin, millaisten ihmisten kanssa haluan tehdä töitä. Unelma-asiakkaani palkkaavat minut, koska olen Jenna. Eivät siksi, että hintalappu on kohdillaan tai siksi, että täytän puuttuvan aukon. En minä halua kuvata häitä, joissa huudetaan: ”Hei kuvaajatyttö, muistitko ottaa tästä kuvan?” Haluan asiakkaikseni ihmisiä, jotka luottavat minuun ja tietävät, kuka olen ja mitä osaan.

Elämässä on mahdotonta miellyttää kaikkia. Viimeistään yrittäjänä oppii, ketkä ystävistäsi todella seisovat rinnallasi ja ketkä eivät. Krista Kosonen totesi hiljattain naistenlehdessä, että tosiystävyyden merkki on, että vaikka olisit moraaliton kusipää, ystävä on aina puolellasi ja ymmärtää näkökulmasi. Kaikki yritykset ja yritysjohtajat, joita katson ylöspäin, ovat niitä, jotka jakavat mielipiteet kuin japanilainen keittiöveitsi. Jukka Kurttilan luotsaama Finlayson ja kyseisen firman tuore kampanja toimikoon esimerkkinä sellaisesta rohkeudesta, jota minäkin tahdon tulevaisuudessa edesauttaa. Jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu. Niin se vain menee.

Ole utelias ja rohkea

Tänään eli 5. syyskuuta vietetään yrittäjien päivää. Yritystä ei kannata perustaa, jos ei halua muuttaa jotakin. Minä haluan muuttaa suhtautumisen kirpputoreihin ja valokuvaajiin. Haluan, että kirpputorit mielletään mieluummin seksikkäiksi kuin nukkavieruiksi paikoiksi. Haluan, että pätevät ammattivalokuvaajat mielletään vakavasti otettaviksi tarinankertojiksi. Ei hepuiksi, jotka painavat nappia ja lähtevät kotiin. Haluan herättää tunteita, luoda keskustelunaiheita ja tuoda tabuja päivänvaloon. Ennen kaikkea haluan erottua joukosta. Yksi syy, miksi ylimalkaan tahdoin kammeta itseni markkinoille on se, että samankaltaisia toisiaan matkivia valevalokuvaajia on jo niin paljon, että naurattaa. Sille(kin) asialle on tehtävä jotakin.

Minä rakastan ihmisiä, jotka antautuvat intohimolleen ja kannustan heittäytymään uuteen. Omalla kohdallani eteenpäin kaatuminen on ollut elämäni paras päätös. Vaikka matkani on vasta alussa, en ole vuosiin ollut näin onnellinen kuin nyt. Jo asian kirjoittaminen tuntuu väärältä – olo on niin etuoikeutettu. Minä sain kuuden kuukauden yrittämisen jälkeen asiakkaakseni niin ison brändin, että suupieleni kohosivat ikiliikkujamaisiin hymiölukemiin.  Se on osoitus siitä, että sinnikkyys ja rohkeus palkitaan. Aina lopulta.

Omaa polkuasi lapioiva yrittäjä, sinä olet sankari. Nostan silinterihattua kunniaksesi.

Lopuksi pakollinen Steve Jobs -lause. Lause, jota satun myös rakastamaan: ”Those people who are crazy enough to think that they can change the world are the ones that actually do.”

kukka.jpg

Jos vielä haaveilet yrittäjyydestä, suosittelen kuuntelemaan Juha Pekka Tapani Heikkisen kappaleen nimeltä Hyppää beibi.