”Näyttää hyvältä CV:ssä” ja muita höpöhöpö -juttuja

Puhelimeeni kilahti tällä viikolla viesti, jossa oli suora linkki avoimeen vakituiseen työpaikkaan. Hämmennyin. Vastasin tuttavalleni, että en käsittääkseni etsi tällä hetkellä työpaikkaa. ”Näyttää hyvältä CV:ssä”, hän kuittasi. Kerroin, että minua ei kiinnosta kerätä ansioluettelooni kiiltokuvia. WhatsApp-keskustelumme päättyi siihen.

Episodin päätteeksi jäin miettimään, miten moni elää elämäänsä so last season-työpaikkalistauksille, vanhemmille, kavereille, puolitutuille, potentiaalisille työnantajille tai naapurin Sirpalle. Miksi on niin pirun helppoa elää kaikille muille paitsi itselleen? On niin helppoa unohtua suojatyöpaikan nurkkaukseen ja huokailla niille, jotka lähtivät. Niille, jotka perustivat oman yrityksen. Niille, jotka jättivät kaiken ja lähtivät maailmalle. Niille, jotka perustivat perheen ja niille, jotka vain vaihtoivat parempaan.

Seuraavan kerran, kun tuomitset sen hullun startup -vouhottajan, hippeilyyn hurahtaneen joogailijan tai luovan alan yrittäjäksi heittäytyneen rohkelikon, mieti miksi halveksit häntä, mitä pelkäät? Miksi vihaat itseäsi?

Unelmat eivät ole haaveilua varten. Unelmat ovat sitä varten, että ne toteutetaan. Kuten tässä kirjassa todetaan, itsensä voi jossitella kuoliaaksi. Varmin reitti katastrofaaliseen epäonnistumiseen on se, ettei toimi tai ota riskejä. Moni tekee sen virheen, että elää koko elämänsä muille. Yksi palvelee miestään ja jää kotirouvaksi. Toinen pysyy vakituisessa työpaikassa, koska niin kuuluu tehdä. Kolmas unohtaa itsensä ja palvoo lastaan. Arvioin, että jokainen meistä tuntee jonkun, joka valittaa työstään, mutta ei tee asialle yhtään mitään. Ei uskalleta, ei ole rohkeutta eikä pokkaa. On vain tekosyitä, muttia ja sitkuja. Syytetään muita siitä, kun ei ole rahaa, aikaa tai energiaa.

Mutta hei, elämä ei ole mikään koura-peli, jossa eteesi yhtäkkiä tiputetaan kaikki haluamasi. Unelmien eteen on nähtävä vaivaa – hemmetin paljon.

Kerron sinulle salaisuuden, jonka olen oppinut Tommy Hellsteniltä: ”Elämässä kuuluu ryvettyä. Siinä kuuluu särkyä, eksyä ja olla ymmällä.” Jos eloaan yrittää hallita siirtämällä aloittamishetken hamaan tulevaisuuteen, voi ensin vaikka kuolla.

Kenelle sinä elät elämääsi? Tee niitä juttuja, joita luulet, että et voi tehdä. Hanki työ, joka ei tunnu työltä. Rakasta. Eroa. Muuta. Älä jahkaile. Tee se, mitä olet aina halunnut.

WhatsApp-viestien sijaan kannattaa kuunnella sisintään. Se on paras kompassi.

Kuva: Jenna Lehtonen

Luota tulevaisuuteesi, mutta älä unohda vaikuttaa siihen.

Kaksi vuotta sitten sain työhaastattelussa kiitokseksi roskapusseja, mutta jatkoin yrittämistä – toiset meistä haluavat tehdä Ossienkin työt

On iltapäivä. Nousin sängystä ennen herätyskelloa eli hieman ennen kello kuutta. Kun viisarit osoittivat tuhkimon aikaa, olin syönyt aamiaisen, käsitellyt parin tusinan verran kuvia ja toimittanut ne eteenpäin, vastannut yhteen työmailiin, somettanut, lukenut Hesarin, pessyt koneellisen pyykkiä, käynyt kaupan kautta salilla ja valmistanut itselleni lounaan. Tätä tekstiä kirjoittaessani, alkuillasta, olen myös käynyt koirapuistossa, tutustunut siellä uuteen ihmiseen, ottanut yhteyttä potentiaaliseen haastateltavaan, kuunnellut äänikirjaa, piirtänyt juttuideat ja päässä liian pitkään pyörineet ranskalaiset viivat valkoiseen paperiarkkiin ja syönyt toisen lounaan. Lisäksi olen tehnyt kaikkea epäoleellista, kuten pessyt koirani lelun, lisännyt tavaraa myyntiin Tori.fi:hin, varannut pöydän Myyrkirppikseltä, kirjannut kalenteriin lounastreffit ja sopinut Facebook-kirpparilla muutamasta kaupasta.

Tämä on yhtä minun elämääni, jossa työ ei näyttele omaa rooliaan, vaan se on kiinteä ja elävä osa päiviäni maanantaista sunnuntaihin. Elän tällä hetkellä unelmaani yrittäjänä, mutta siitä ei ole vielä kovinkaan pitkä aika, kun kutsuin itseäni työttömäksi. Syksyllä 2015 olin juuri päättänyt kesäkuvaajapestini, kun aloitin ensimmäistä kertaa työnhaun valmistumiseni jälkeen. Viimeistään silloin itselleni valkeni, että media-alalla maisterin paperit, alan työkokemus tai edes se kuuluisa hyvän tyypin leima eivät takaa yhtään mitään. Vaikka pääsin noin joka viidenteen hakemaani paikkaan haastatteluun, kultamitalia oli vaikea saada kaulaan. Eräässä paikassa minusta pidettiin niin paljon, että sain hopeasijasta lohdutukseksi roskapusseja.

Helsingin Sanomat kertoi 13. lokakuuta Ossi Nymanista. Miehestä, joka on tahdosta riippumattaan saanut harteilleen roolin koko kansan virallisena työttömänä. Ymmärrän, miksi monet ovat suivaantuneet. Tiedän, miten turhauttavaa työnhaku voi olla, mutta tiedän myös, millaista on työskennellä akateemisena tehtävässä, jota voisi hoitaa yhtä hyvin robotti, 1930-luvulla syntynyt mummoni, alle kouluikäinen lapsi tai gerbiili.

Ossin ja hänen kaltaistensa esiin nostaminen mediassa on ongelmallista ensinnäkin siksi, koska tarinat ovat omiaan lisäämään mielikuvia laiskoista työttömistä. Tilastokeskuksen mukaan on olemassa yli satojen tuhansien kirjava joukko työttömiä maahanmuuttajista maistereihin, jotka tekevät valtavasti töitä sen eteen, että saisivat tehdä töitä. Toisekseen sekä Ossi että Iltalehdessä esiintyvä Sonja edustavat jutuissa luovien tai taiteellisten alojen ihmisiä. Ei tarvitse tehdä kovinkaan suurta media-analyysia ymmärtääkseen, miksi molempien juttujen otsikko- ja pääkuvacombot aiheuttavat kulmien kohottelua, inhoa, nyrkkien puimista ja silmien pyörittelyä. Työttömiä kutsutaan kommenteissa pummeiksi, hyväksikäyttäjiksi ja loisiksi. Mielikuvaa korostetaan kuvilla, joissa henkilöt katsovat huonoryhtisen apaattisina kameraa kohti. Huh, mikä klisee.

Luovan alan työtön ei ole yhtä kuin pummi tai ideologisesti työtön. Kun suurta ihmisjoukkoa kategorisoidaan ohuen otannan perusteella, kiihdytetään pahimmassa tapauksessa muun muassa kansalaisten vastakkainasettelua, vaikka lopulta me kaikki olemme täällä vain palvellaksemme toisiamme. Ossi ja Sonja ovat ääriesimerkkejä, joita media rakastaa. He ovat hyviä klikkiotsikoita.

On iltapäivä. Istun työtuolissa ja tuijotan näyttöpäätettä. Niin tuijottavat myös kymmenet muut ympärilläni istuvat työntekijät, joilla kaikilla on nollatuntisopimus. Yksi puhuu puhelimessa, toinen kirjoittaa. Minä en tee mitään. Minä en ole moneen tuntiin tehnyt mitään, vaikka pääni on pullollaan ideoita ja tekemisen tarve suuri. Olin työttömänä omalla työpaikallani. Elin maanantaista sunnuntaihin elämää, jossa työ näytteli omaa rooliaan. Kukaan ei tehnyt juttua siitä.

minna20.jpg

Jonotitko ruokakauppaan vaateostoksille? halpa pikamuoti tuhoaa sekä ympäristön että vaatekaappisi

Ohititko tomaatit, puuropaketit ja appelsiinimehut vain saadaksesi leopardikuvioisen mekon alle 20 eurolla? Esmara by Heidi Klum -mallisto julkaistiin Lidlissä 18. syyskuuta ja se hullaannutti suomalaiset, mikäli klikkiotsikoihin on uskominen. Euroopassa ja Yhdysvalloissa samaan aikaan myyntiin tullut mallisto on muotibloggaajien ylistämä. Daily Mailin mukaan Britanniassa myytiin maanantaiaamuna 106 Esmara-tuotetta minuutissa. Ei ole ihme, miksi vaatteita on jo ilmestynyt tuplahinnalla myyntiin Tori.fi:n ja Ebay:n sivustoille.

Vaikka Lidl on ruokakaupoista suosikkini, en voi olla kyseenalaistamatta vaatteiden halpaa hintaa. Halpa hinta saadaan aikaan halvoilla materiaaleilla ja halvalla työvoimalla. Samaan aikaan, kun kansa jonotti haalareita, neulepuseroita, huppareita ja minihameita, minä luin kirjaa nimeltä Hyvän mielen vaatekaappi. Rinna Saramäen kirjoittama opus on kirja, joka pitäisi lähettää monen muotibloggaajan lisäksi luettavaksi äidilleni, joka on koko ikänsä myynyt enemmän ja vähemmän halpoja vaatteita. Äidilleni, jonka vaatekaapissa ei ole merkkivaatteita, vaan lähinnä muutaman kympin kausivaatteita.

Väitän, että harva daami on vaateasioissa puhdas pulmunen. Ostaja sotkeutuu tietämättään monimutkaisiin tapahtumaketjuihin. Ani harva tulee ajatelleeksi, kuka hänen vaatteensa valmistaa tai mistä ne tulevat. Tärkeämpää on, että vaatteita on paljon ja ne ovat viimeisimpien trendien mukaisia.

henkarikuvitus.jpg

Pikamuoti on halpaa ja nopeasti ostettavissa.

Suunniteltu vanhenemaan

Ennen kysyttiin, miten kestävää kangas on. Jos housuihin tuli reikä, se korjattiin. Nykyään vaatteita on liikaa. Niitä tehdään liikaa, myydään liikaa, ostetaan liikaa ja heitetään liikaa pois. Saramäki kirjoittaa, että valmistaja tekee kaikkensa mahdollistaakseen kuluttajan vastuuttoman käyttäytymisen, koska se on kaikkein tehokkain tapa tehdä rahaa. Liki kaikki 2010-luvun kulutustuotteet suunnitellaan vanhenemaan tietyn ajan kuluessa. Röyhkeimmillään suunniteltu vanheneminen on vain teknologinen keino, jolla tuote saadaan hajoamaan tai lakkaamaan toimimasta tietyn ajan kuluttua. Leopardimekko tuntuu viimeistään vuoden päästä vanhanaikaiselta tai kyllästyttävältä, jolloin vaate koetaan jo parhaat päivänsä nähneeksi. Tällöin pikamuotiteollisuus on mielissään, sillä se on ohjaillut sinua toivomaansa suuntaan.

Vaatteen laatu, työntekijöiden oikeudet ja ympäristö unohtuu, kun alin mahdollinen hinta ja nopein mahdollinen toimitus ovat valmistajan tärkeimmät kriteerit. Useimmat pikamuotifirmat eivät itse omista edes ompelukonetta, vaan yrityksillä on suunnittelu-, markkinointi- ja osto- ja logistiikkaosastot. Valmistuksen hoitavat kilpailutettavat tehtaat kymmenissä eri maissa. On hullunkurista vaatia itselleen elinkelpoista palkkaa, turvallisia työoloja ja lyhyempää työpäivää, kun samaan aikaan hyväksyy nälkäpalkat, vaaralliset olosuhteet ja kohtuuttomat työolot ostamiensa tuotteiden valmistuksessa. Kannattaa muistaa, että yksikään firma ei anna mielellään julki itselleen epäedullista informaatiota.

Kun vaatekaappi pursuaa

Sinulla on vaatteita kasoittain, mutta juhlien lähestyessä et löydä mitään päällesi. Kuulostaako tutulta? Ongelmasi ei ratkea hankkimalla lisää vaatteita. Sinun on ensin selvitettävä, mitä omistat ja sitten, mitä todella tarvitset. Vasta kun hahmottaa, mitä omistaa, tietää joka tilanteessa, mitä päällensä laittaa. Kun tietää, mitä omistaa, tietää myös, mitä puuttuu. Näin voi tehdä hyödyllisiä ja omaa hyvinvointia edistäviä ostoksia.

Saramäen mukaan tärkeä kysymys ei ole, ansaitsetko sinä myynnissä olevan vaatteen, vaan ansaitseeko se päästä sinun omaksesi. Toistaiseksi ei ole olemassa pääkallomerkkiä, joka varoittaisi tuotteen epäekologisuudesta tai eettisyydestä. Kaikella on yhä suurempi kiire ja vaate pitää saada aikaiseksi yhä halvempaan hintaan. Vastuu on sinulla. Kun seuraavan kerran jonotat ruokakauppaan vaateostoksille, puntaroi mielessäsi:

Puuvillan kasvatus imaisee miljoonia litroja vettä. Kuka kasvattaa ja poimii puuvillan? Kärsivätkö poimijat köyhyydestä? Suojataanko heidät myrkyiltä, jotka imeytyvät myös vesistöihin ja maaperään? Entä kuka kerää langan ja kutoo kankaat? Istuuko hän sankassa pölyssä jossain salissa vai ompeleeko hän kuin armeijassa? Tankkerillisia öljyä pumpataan sekä tekokuituisen ompelulangan valmistusaineeksi että kaikkien materiaalien siirtämiseksi, kankaan värjäyksen kemikaaleista puhumattakaan. Kuinka paljon moinen valmistus kuormittaa ympäristöä? Onko vaatteeni niin huonolaatuinen, että se kestää vain kaksi pesua? Tarvitsenko todella tätä? Mitä jos ostaisin pelkkää puuroa?

pikamuoti.jpg

Kuvitus on liki kokonaan kirpputorilta kotoisin.

Toim. huom. Lähteenä käytetty Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi.

Haluatko tutustua minuun vielä paremmin? Kuuntele tämä podcast!

Se, joka väittää, että sosiaalisen median välityksellä ei voi tutustua ihmisiin, on erakko. Elokuussa sähköpostiini tupsahti viesti, jossa valokuvaaja Nani Härkönen kysyi, tulisinko hänen haastateltavakseen Luovia-podcastiin. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta seurasimme toisiamme Twitterissä ja Instagramissa. Vastasin pyyntöön myöntävästi. Se kannatti, sillä melko nopeasti selvisi, että meillä kahdella on muitakin yhteisiä nimittäjiä kuin koirat. Käy kuuntelemassa juttutuokiomme täältä.

minna18.jpg