Kymmenen käskyä kuvan käyttäjälle

Yksi. Ammattikuvaaja on sinun luottopakkisi. Älä sekaannu insinööreihin, kosmetologeihin tai puhelinmyyjiin, joille valokuvaus on vain sivutoimista puuhastelua tai kiero tapa ja tekosyy tutustua kauniisiin (jopa alaikäisiin) naisiin. Ostamalla alihinnoiteltuja kuvia sivutoimisesti valokuvaustyötä harrastavalta tuet paitsi alan polkuhinnoittelua niin myös ammattikuvaajien alalta pois kiilaamista. Älä käytä valevalokuvaajia. Sinulla saa olla vain intohimoisia ammattilaisia. (Tarkista siis kuvaajasi koulutus ja kokemus, parhaimmat omaavat molemmat.) Muista, että halvin, nimekkäin, puolituttuisin tai mielistelevin ei näillä markkinoilla yleensä ole paras.

Kaksi. Älä käytä väärin kuvaajasi nimeä. Jos hänen sukunimensä on Lehtonen, älä kirjoita kuvan oikeaan yläkulmaan julkaisuhetkellä Lehtinen. Muista aina mainita kuvaajan nimi, kun julkaiset hänen otoksensa lehdessä, sosiaalisessa mediassa tai firmasi PowerPoint-esityksessä. (Btw, ihminen, joka käyttää powerpointteja ei tiedä, mistä puhuu.) Kuvan on yleensä ottanut ihminen, joten yläkulmaan on suotavaa merkitä jotain muuta kuin arkistokuva.

Kolme. Pyhitä kuvauspäivä. Anna kuvaajalle rauha. Mitä enemmän arvostat kuvaajaa, sitä enemmän suot hänelle aikaa. Pätevä kuvaaja hoitaa hommansa nopeasti ilman neuvoja ja yliohjeistamista, joten älä suotta luo kiirettä, ellei ole pakko. Älä piiritä ammattikuvaajaa Mateilla, Niiloilla ja Tiinoilla, jotka ovat eilen ostaneet Olympus PEN -kameran ja ovat omasta mielestään kovan luokan valokuvaajia. Ammattilainen pyyhkii mattiniilotiinoilla mieluummin linssiään.

Neljä. Kunnioita kuvaa ja sen ottajaa. Älä unohda valokuvaajasi nimeä ja muista, että valokuvaus on ajattelua, ei napin painamista. Ota selvää, kenet palkkaat. Tunne hänen kuvaustyylinsä ja tapa olla jo etukäteen. Jos etsit koirakuvaajaa, älä lähetä tarjouspyyntöä luppakorvia pelkäävälle allergikolle.

Viisi. Älä tapa valokuvaa omilla filttereillä, rajauksilla ja manipulaatioilla. Miltä sinusta tuntuisi, jos minä tulisin leikkaamaan joulukorttisi kirkkoveneen muotoisiksi ja postittaisin ne eteenpäin sinun nimellä siunattuna? No niin.

vihko

Haaveilen älykkäistä yrittäjistä, jotka ymmärtävät kuvien arvon. Näen päiväunia puhelinsoitoista, joissa minua pyydetään tekemään tiettyyn yritykseen räätälöityjä kuvituskuvia maksua vastaan. Haaveilen asiakkaista, jotka sanovat: ”Me maksamme sen, mitä pyydät.”
-Jenna, ikuinen valokuvaromantikko -87 

Kuusi. Älä käytä kuvapankkikuvia. Ikinä. Missään. Ne tekevät sinusta tai jopa yrityksestäsi naurettavan. Jos arvostat kuvia tai visuaalista viestintää, miksi et panostaisi niihin? Lue vahvistukseksi tämä, niin viisastut eilisestä ja voit päteä tietämykselläsi firmanne pikkujouluissa tai kesäjuhlisssa.

Seitsemän. Älä varasta kuvia Googlen kuvahaun avulla, vaikka se olisi naurettavan helppoa. Käytä vain sellaisia kuvia, joihin sinulla on lupa. Tutustu tekijänoikeuksiin esimerkiksi täällä. Jos olet epävarma, kysy valokuvaajaltasi. Hän heiluttaa häntäänsä kuin pieni koiranpentu, jos toimit sukupuuttomaisen oikeaoppisesti.

Kahdeksan. Älä kyseenalaista valokuvaasi hintoja tai ehdota, että 20 euroa on mielestäsi hyvä hinta. Jokainen ammattikuvaaja toivoo löytävänsä asiakkaan, jolle hintoja ei tarvitse perustella. Jos kuvauskeikka maksaa 500 euroa, kuvaajalle jää alvien, verojen ja YEL-maksun jälkeen siitä summasta käteen noin puolet. Eli ei, valokuvaaja ei pääse liksoillaan suurituloisimpien listalle.

Yhdeksän. Älä tavoittele raakakuvia. Yksikään ammattikuvaaja ei lähetä sinulle tiedostoja, joita et et edes saa auki omalla tietokoneellasi. Kuvittele, että tilaisit korvapuustin, mutta sinulle toimitettaisiin taikinapallo. Älä myöskään pyydä vain yhtä kuvaa. Yhden kuvan keikkoja ei ole olemassa kuin polaroid-kuplassa.

Kymmenen. Älä tavoittele suuhusi lauseita: ”Aiotko ottaa mukaan kameran? Olisi huippua jos saataisiin (ilmaiseksi) pari kunnon kuvaa”, ”Sinulla on varmaan hyvä kamera” tai ”Kiitos tarjouksesta, me päädyimme kuitenkin siihen, että mieheni vanha koulukaveri tulee kuvaajaksemme.” Äläkä koskaan vetoa nimeen ja näkyvyyteen. Kukaan meistä ei voi maksaa lääkärilaskuaan näkyvyydellä, ellei satu olemaan kummitus.

Jos vauva osaisi puhua, puolivuotiskuvaus voisi kuulostaa tältä

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Elämänohjeita on hyvä maistella jo nuorena.

Oviaukossa seisoi pyöreäkasvoinen hahmo, joka laski painavalta näyttävän reppunsa maahan ja asettui kuin kodiksi. Hän jätti tohvelinsa eteiseen, käveli kohti, katsoi suoraan silmiin ja hymyili. Yritin paeta äitini syliin, mutta sitten muistin, että olin jo siinä. Äitini sanoi ventovieraalle käsipäivää, mutta minä päätin esittää mykkää. Hahmo esittäytyi ja kertoi nimekseen Jenna. Aavistin oitis, että hänen vanhempansa ovat niitä ressukoita, jotka katselivat 1980-luvulla liikaa Dallas-sarjaa.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Ja seuraavaksi otan kiinni nenästäsi.

Kiikaroin etäältä daamin liikkeitä ja mietin, kuvaako hän Nikonilla vai Canonilla. Hetken aikaa näytti siltä, että eteiseen putkahtanut ja olohuoneeseen päätynyt kulkija etsii jotakin. Jenna katseli ympärilleen ja siirtyi huoneesta toiseen. Yritin sanoa äidilleni, että piilottaa nopeasti tuttipullot, BRIO-lelut ja isän metsästyslakin, mutta turhaan. Ei äiti minua kuunnellut vaan kuvaajaa. Jenna puhui hyvästä valosta ja vaatteista, vaikka mielestäni vaippa on aivan hyvä vaate.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Kaikki, mikä mahtuu suuhun, on syötävää.

Vaippa sai onnekseni jäädä. Äitini puki ylleni vaaleanpunaisen koltun, joka tosin peitti parhaimman asusteeni. Sain päähäni hikipannan, jossa oli rusetti. Jennan mielestä näytin yhtä söpöltä kuin koiranpentu ensilumessa. Minusta tuntui, että näytin hiukan huijatulta. Keskityin kuuntelemaan Jäniksellä pitkät korvat -nimistä klassikkohittiä, joten en huomannut pukukoodistoni vaihtumista.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Tämä Diorin huivi on riemastuttava peitto. Kaikkea sitä löytääkin kirpputorilta. 

Minut laskettiin vanhaan matkalaukkuun, jonka sisällä oli lampaantalja. Viihdyin uudessa ympäristössä, sillä seuranani oli raitapaitainen nalle, joka maistui yhtä hyvältä kuin Diorin huivi. Jenna kertoi ostaneensa ne kirpputorilta. En tiennyt, mikä on kirpputori, mutta se kuulosti syötävältä. Ehdotin äidilleni, että aamuvellini vaihdettaisiin kirpputoriksi.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä takanani puuhaillaan.

Ryömin, konttasin ja kallistuin. Kuolasin, kampesin ja kikatin. Jenna näytti tyytyväiseltä, kun hän välillä kurkkasi mustan laitteen takaa. Laitteen, jota vanhempani kutsuivat kameraksi. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin omituiselta näyttävää kapistusta, joten päätin suhtautua siihen tyynen itsevarmasti.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Tuo kuvaaja ei näytä ymmärtävän, että tämä puukeinu maistuu salmiakilta.

Sitten minut siirrettiin hetkeksi puukeinuun. Tuijotin kameran takana ollutta etäisesti cavalier kingcharlsinspanielia muistuttavaa naista, jonka poskipäät näyttivät yhtä isoilta kuin omani. Purin puukapulaa ja yritin näyttää mahdollisimman viehättävältä. Kuola valui sormilleni merkiksi siitä, että olimme keskellä reviiriäni.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Miksi ihmeessä nuo katsovat kameraan, kun selän takana virtaa Vantaanjoki.

Pian minut nostettiin taivaisiin kuin olisin halunnut olla lentokone. Tekeydyin vompatiksi, jotta pääsisin takaisin viltilleni. Ilmalentoni päätteeksi Jenna laskeutui maahan ennen minua ja sulki reppunsa vetoketjun. Pyöreäkasvoinen hahmo katsoi taas suoraan silmiin, hymyili ja katosi horisonttiin. Enää en halunnut paeta.

Hertta-vauva. Kuva: Jenna Lehtonen

Jos pitää jollakin välineellä uhota, niin minä uhoan nallella.

Haluatko tutustua minuun vielä paremmin? Kuuntele tämä podcast!

Se, joka väittää, että sosiaalisen median välityksellä ei voi tutustua ihmisiin, on erakko. Elokuussa sähköpostiini tupsahti viesti, jossa valokuvaaja Nani Härkönen kysyi, tulisinko hänen haastateltavakseen Luovia-podcastiin. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta seurasimme toisiamme Twitterissä ja Instagramissa. Vastasin pyyntöön myöntävästi. Se kannatti, sillä melko nopeasti selvisi, että meillä kahdella on muitakin yhteisiä nimittäjiä kuin koirat. Käy kuuntelemassa juttutuokiomme täältä.

minna18.jpg

Jos kauppalaskun voisi maksaa näkyvyydellä, olisin oloneuvos

Kerron aluksi sinulle kolme faktaa minusta. 1. Minä en ole kilpailuhenkinen. Kun ala-asteella järjestettiin juoksukilpailut, minä juoksin pakoon. 2. Minä en ole valinnut uraani rahan takia. Pidin lapsena pihallamme kirpputoria ja kysyin ohi kulkeneelta naapurilta, haluaako hän viisi markkaa. 3. Minä en ole hiirulainen. Kerron mielipiteeni, vaikka se ei aina ole miellyttävä.

Minun tekemisiäni on lapsuudesta saakka ohjannut intohimo, ei rahapino. Rakastan, arvostan ja kunnioitan työtäni sekä siihen hankkimaani koulutusta ja ammattitaitoa nykyään niin paljon, että ammattietiikkaan liittyvissä asioissa olen harvinaisen tinkimätön. Olen ylpeä siitä, mitä teen. Ymmärrän, että maailma on täynnä valokuvaajia, joille riittää palkkioksi se, että he näkevät nimensä lehtikuvan oikeassa yläkulmassa. Ymmärrän, miksi jotkut saavat tyydytystä siitä, jos heidän ottamansa kuva voittaa kilpailussa. Ymmärrän, että joillekin kuva on vain kuva – muutaman satasen arvoinen pala, joka täyttää tyhjän tilan.

Ajattelen kuitenkin toisin. Usein se johtaa siihen, että erotun joukosta. Kaikki eivät pidä tyylistäni, eikä se oli tarkoituskaan. Leevi and The Leavings -yhtyeen keulahahmo Gösta Sundqvist totesi aikoinaan Rumba-lehden haastattelussa, että: ”Mulle on helvetin tärkeää, ettei musta välity jengeille sellaista kuvaa, että mä haluan miellyttää. Mulle on tärkeää olla rehellinen, vaikka se kuulostaakin hirveältä kliseeltä. Mä haluan, että jengi pitää mielummin mua vähän vittumaisena jätkänä kuin ajattelee, että taas se nuolee meidän perseitä.” Niinpä.

tekijänoikeus.jpg

Hiljalleen kuihtuvalla printtimedialla on vähän rahaa käytössään, nettilehdissä on totuttu laadultaan välttävään kuvaan ja kaikkialla karsitaan, muistutetaan Journalisti-lehdessä.

Journalistina koen, että maailmaa voi parantaa esimerkiksi puuttumalla epäkohtiin ja saattamalla tabuja päivänvaloon. Yksi ajankohtainen epäkohta liittyy valokuvakilpailuihin, suomalaisen kuvajournalismin jamaan ja tekijänoikeuksiin.

Kun asiakas allekirjoittaa kanssasi kuvaussopimuksen, siinä kerrotaan, että kuvakilpailuihin luvatta osallistuminen on kielletty. Jos käy niin, että kuitenkin vahingossa löydän ottamani valokuvan kilpailusta, johon se on lähetetty kysymättä minulta, älähdän. Ja nyt kerron sinulle, miksi.

Valokuvauskilpailuja järjestävien tahojen olisi suotavaa muistuttaa osallistujia siitä, että kisakuvan lähettävällä henkilöllä olisi hyvä olla otoksen käyttöön oikeus. Finnfoton mukaan tekijänoikeuden tehtävä on suojata luovan työn tekijän, esimerkiksi valokuvaajan, oikeus oman työnsä tuloksiin. Nykyinen digitaalinen kuvatulva on niin laaja, että se tekee tekijänoikeuksien unohtamisen todella helpoksi. On helppo innostua palkinnoista, jotka sponsoroi usein vielä joku muu kuin kisan järjestävä taho. Yhtä helppoa on unohtaa, miten kuvalle käy kilpailun päätyttyä.

Haluatko sinä, että naamasi ensijulkaisuoikeuden ja yksinoikeudella kaikki nykyiset ja tulevat taloudelliset oikeudet mukaan lukien naamasi muuntelu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeuden saa valokuvakilpailun järjestämä taho? Haluatko nähdä naamakuvasi sellaisen jutun yhteydessä, joka kertoo jostakin täysin muusta, mihin kuvasi on alunperin tarkoitettu? Tuskin. Lähettämällä kuvasi ilmaiseksi kilpailuun, jossa palkintona voi olla esimerkiksi avaimenperä tai lahjakortti Puuhamaahan, annat järjestävälle taholle mahdollisuuden hyötyä taloudellisesti sinun tekemälläsi työllä. Samalla tuet ajatusmaailmaa, jossa kuvien polkuhinnat ovat yhtä hyväksyttäviä kuin ammattikuvaajien irtisanomiset ja alalta pois kiilaamiset.

Minä en tahdo olla tukemassa välttävien kuvien tasoista filosofiaa, jossa kuvaajalle jää käteen 7,5 euroa, kuten Journalisti-lehti jutussaan tuo julki. Minua ei kiinnosta voittaminen, näkyvyys, karkkirahat, mainokset tai lounassetelit, enkä minä en tarvitse nimeäni näkyviin printtilehdessä julkaistavan kuvan oikeaan yläreunaan. Nimeni on jo siellä.

Jos en itse arvosta tekemääni työtä, sitä ei kukaan muukaan tule arvostamaan. Lopuksi tärkeä lainaus yllä jo mainitun jutun haastatellulta eli urheilukuvaaja Juha Tammiselta: ”AOP saadaan ruotuun heti, jos kaikki lakkaavat kuvaamasta sille. Se ei tapahdu, elleivät kuvaajat itse sano ’ei’. Mutta kiinnostaako tällainen yhteinen sopimus harrastajakuvaajaa, jolla on joku ihan muu päivätyö?”

Niin, millaiset ovat sinun faktasi?

tekijänoikeus2.jpg

Näkyvyydellä ei ainakaan vielä voi maksaa laskuja.