Jonotitko ruokakauppaan vaateostoksille? halpa pikamuoti tuhoaa sekä ympäristön että vaatekaappisi

Ohititko tomaatit, puuropaketit ja appelsiinimehut vain saadaksesi leopardikuvioisen mekon alle 20 eurolla? Esmara by Heidi Klum -mallisto julkaistiin Lidlissä 18. syyskuuta ja se hullaannutti suomalaiset, mikäli klikkiotsikoihin on uskominen. Euroopassa ja Yhdysvalloissa samaan aikaan myyntiin tullut mallisto on muotibloggaajien ylistämä. Daily Mailin mukaan Britanniassa myytiin maanantaiaamuna 106 Esmara-tuotetta minuutissa. Ei ole ihme, miksi vaatteita on jo ilmestynyt tuplahinnalla myyntiin Tori.fi:n ja Ebay:n sivustoille.

Vaikka Lidl on ruokakaupoista suosikkini, en voi olla kyseenalaistamatta vaatteiden halpaa hintaa. Halpa hinta saadaan aikaan halvoilla materiaaleilla ja halvalla työvoimalla. Samaan aikaan, kun kansa jonotti haalareita, neulepuseroita, huppareita ja minihameita, minä luin kirjaa nimeltä Hyvän mielen vaatekaappi. Rinna Saramäen kirjoittama opus on kirja, joka pitäisi lähettää monen muotibloggaajan lisäksi luettavaksi äidilleni, joka on koko ikänsä myynyt enemmän ja vähemmän halpoja vaatteita. Äidilleni, jonka vaatekaapissa ei ole merkkivaatteita, vaan lähinnä muutaman kympin kausivaatteita.

Väitän, että harva daami on vaateasioissa puhdas pulmunen. Ostaja sotkeutuu tietämättään monimutkaisiin tapahtumaketjuihin. Ani harva tulee ajatelleeksi, kuka hänen vaatteensa valmistaa tai mistä ne tulevat. Tärkeämpää on, että vaatteita on paljon ja ne ovat viimeisimpien trendien mukaisia.

henkarikuvitus.jpg

Pikamuoti on halpaa ja nopeasti ostettavissa.

Suunniteltu vanhenemaan

Ennen kysyttiin, miten kestävää kangas on. Jos housuihin tuli reikä, se korjattiin. Nykyään vaatteita on liikaa. Niitä tehdään liikaa, myydään liikaa, ostetaan liikaa ja heitetään liikaa pois. Saramäki kirjoittaa, että valmistaja tekee kaikkensa mahdollistaakseen kuluttajan vastuuttoman käyttäytymisen, koska se on kaikkein tehokkain tapa tehdä rahaa. Liki kaikki 2010-luvun kulutustuotteet suunnitellaan vanhenemaan tietyn ajan kuluessa. Röyhkeimmillään suunniteltu vanheneminen on vain teknologinen keino, jolla tuote saadaan hajoamaan tai lakkaamaan toimimasta tietyn ajan kuluttua. Leopardimekko tuntuu viimeistään vuoden päästä vanhanaikaiselta tai kyllästyttävältä, jolloin vaate koetaan jo parhaat päivänsä nähneeksi. Tällöin pikamuotiteollisuus on mielissään, sillä se on ohjaillut sinua toivomaansa suuntaan.

Vaatteen laatu, työntekijöiden oikeudet ja ympäristö unohtuu, kun alin mahdollinen hinta ja nopein mahdollinen toimitus ovat valmistajan tärkeimmät kriteerit. Useimmat pikamuotifirmat eivät itse omista edes ompelukonetta, vaan yrityksillä on suunnittelu-, markkinointi- ja osto- ja logistiikkaosastot. Valmistuksen hoitavat kilpailutettavat tehtaat kymmenissä eri maissa. On hullunkurista vaatia itselleen elinkelpoista palkkaa, turvallisia työoloja ja lyhyempää työpäivää, kun samaan aikaan hyväksyy nälkäpalkat, vaaralliset olosuhteet ja kohtuuttomat työolot ostamiensa tuotteiden valmistuksessa. Kannattaa muistaa, että yksikään firma ei anna mielellään julki itselleen epäedullista informaatiota.

Kun vaatekaappi pursuaa

Sinulla on vaatteita kasoittain, mutta juhlien lähestyessä et löydä mitään päällesi. Kuulostaako tutulta? Ongelmasi ei ratkea hankkimalla lisää vaatteita. Sinun on ensin selvitettävä, mitä omistat ja sitten, mitä todella tarvitset. Vasta kun hahmottaa, mitä omistaa, tietää joka tilanteessa, mitä päällensä laittaa. Kun tietää, mitä omistaa, tietää myös, mitä puuttuu. Näin voi tehdä hyödyllisiä ja omaa hyvinvointia edistäviä ostoksia.

Saramäen mukaan tärkeä kysymys ei ole, ansaitsetko sinä myynnissä olevan vaatteen, vaan ansaitseeko se päästä sinun omaksesi. Toistaiseksi ei ole olemassa pääkallomerkkiä, joka varoittaisi tuotteen epäekologisuudesta tai eettisyydestä. Kaikella on yhä suurempi kiire ja vaate pitää saada aikaiseksi yhä halvempaan hintaan. Vastuu on sinulla. Kun seuraavan kerran jonotat ruokakauppaan vaateostoksille, puntaroi mielessäsi:

Puuvillan kasvatus imaisee miljoonia litroja vettä. Kuka kasvattaa ja poimii puuvillan? Kärsivätkö poimijat köyhyydestä? Suojataanko heidät myrkyiltä, jotka imeytyvät myös vesistöihin ja maaperään? Entä kuka kerää langan ja kutoo kankaat? Istuuko hän sankassa pölyssä jossain salissa vai ompeleeko hän kuin armeijassa? Tankkerillisia öljyä pumpataan sekä tekokuituisen ompelulangan valmistusaineeksi että kaikkien materiaalien siirtämiseksi, kankaan värjäyksen kemikaaleista puhumattakaan. Kuinka paljon moinen valmistus kuormittaa ympäristöä? Onko vaatteeni niin huonolaatuinen, että se kestää vain kaksi pesua? Tarvitsenko todella tätä? Mitä jos ostaisin pelkkää puuroa?

pikamuoti.jpg

Kuvitus on liki kokonaan kirpputorilta kotoisin.

Toim. huom. Lähteenä käytetty Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi.

Haluatko tutustua minuun vielä paremmin? Kuuntele tämä podcast!

Se, joka väittää, että sosiaalisen median välityksellä ei voi tutustua ihmisiin, on erakko. Elokuussa sähköpostiini tupsahti viesti, jossa valokuvaaja Nani Härkönen kysyi, tulisinko hänen haastateltavakseen Luovia-podcastiin. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta seurasimme toisiamme Twitterissä ja Instagramissa. Vastasin pyyntöön myöntävästi. Se kannatti, sillä melko nopeasti selvisi, että meillä kahdella on muitakin yhteisiä nimittäjiä kuin koirat. Käy kuuntelemassa juttutuokiomme täältä.

minna18.jpg

Hyppy tuntemattomaan kannatti – yrittäjyys on parasta, mitä olen itselleni antanut

”Vaikka olisin hakenut teille kuun taivaalta, ette olisi huomanneet sitä. Minusta tuntuu, että sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka olen tai mitä olen täällä tehnyt.” Nainen katsoo esimiestään silmiin ja yrittää keksiä lauseita, joilla kuvailla kuukausia kestänyttä turhautumistaan.

Puoli vuotta sitten olotilani muistutti kaarnalaivaa. Seilasin airottomana merellä, jota en tuntenut omakseni. Huonoina hetkinä hoin itselleni, että olen tässä mukana puhtaasti viihteellisestä näkökulmasta. Se huijausajatus auttoi jaksamaan. Kun nyt mietin tunnetta, joka sisälläni silloin oli, tulen surulliseksi. Mutta tämän tekstin tarkoitus ei ole kertoa tuosta ajasta vaan sitä, mihin se johti.

Määräaikainen työsopimukseni päättyi helmikuun viimeisenä päivänä, ja minä pääsin takaisin kiinni ruoriin. Olin seilannut avomerelle. Olin yksin. Minulla ei ollut yhtäkään toimeksiantajaa tai asiakasta valmiina, mutta minulla oli tavoite. Halusin heittäytyä soutuveneeseen nimeltä yrittäjyys. Tiesin, että voin hukkua, mutta en enää pystynyt vastustamaan syvintä tahtotilaani. Tahdoin tarttua airoihin itse ja ohjata veneen vihdoin sinne, minne se kuului.

”Sinusta tulee siis työtön”, tuntemani mies kommentoi. ”Ei, minusta tulee yrittäjä”, vastasin.

Kuva: Jenna Lehtonen

Nahkarotsi ja paidat ovat kirpputorilta kotoisin. Koira on kasvattajalta kotoisin.

Usko unelmiisi

Kaksi vuotta aiemmin olin kirjoittanut ruutuvihkooni, millainen on unelmieni työpaikka. Paperilla luki muun muassa:

– Se on fyysisesti kaikkialla, koska on tarpeetonta ja tylsää maksaa vuokraa tietystä liiketilasta.

– Saan käyttää mielikuvitusta ja luovuutta vapaasti.

– Jokainen päivä on erilainen sisällöltään ja kestoltaan (ei rutiineja, ei kaavoja).

– Saan kirjoittaa ja kuvata.

– Voin tavata ihmisiä ajan kanssa, ilman kiirettä.

– Voin ottaa koiran mukaan.

– Saan herätä ajoissa.

Ranskalaisten viivojen lisäksi kirjoitin vihkoon asiasanoja. Niitä olivat muun muassa kirpputorit, koirat, luovuus, ideat, intohimo, ajattelu, kuvaaminen, kirjoittaminen, piirtäminen, kulttuuri, ihmiset, tarinat ja huumori. Kaikki mainitut ovat asioita, joita rakastan. Asioita, joita ilman en pysty elämään.

Vuodet olivat opettaneet, että vakituisen lehtikuvaajan paikkaa en tule tässä elämässä löytämään, joten unelmatyö oli muovailtava itse. Mietin usein, onko olemassa työpaikkaa, jossa tahtoisin työskennellä yhdeksästä viiteen. En keksinyt yhtäkään puljua. Keksin vain tolvasenvillejä, parikanminnoja ja tuomisensakuja, ihmisiä, joilta haluaisin oppia. He olivat kaikki yrittäjiä.

Hyppää tuntemattomaan

Sanotaan, että ellei muutos pelota, se ei ole aito. Tietysti minua pelotti. Olin kauhuissani. Stressasin erityisesti siitä, riittävätkö rahani ja löytävätkö ihmiset luokseni. Ensimmäiset viikot olivat kaikista vaikeimpia. Oli totuteltava uuteen. Kukaan ei tullut kertomaan, mikä on to do -listan tärkein kohta. Kukaan ei tullut sanomaan, että olet viipyillyt jo liian pitkään sosiaalisessa mediassa.

Olen luonteeltani äärimmäisen kärsimätön ja uskon, että siitä on yrittäjälle enemmän hyötyä kuin haittaa. En voi sietää saamattomuutta, turhaa lörpöttelyä, on ilmoja pidellyt -keskusteluja tai turhaa odottelua. Herään rapistelemaan papereitani mieluummin jo kukonlaulun aikaan ja toteutan tehtävät tänään enkä huomenna. Ainoana lapsena olen tottunut itsenäisyyteen ja vapauteen. Omalla kohdallani siitä on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa.

Päivien kuluessa tein töitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Ajatukset eivät tottele kellokorttia, joten pohdin ja puntaroin töihin liittyviä asioita aamusta iltaan. Ystäväni kuvittelivat, että hukuin parisuhteeseen, mutta totuus oli se, että hukuin yrittäjyyteen. Hoidin markkinoinnin, viestinnän, talouden, suunnitelmat, sosiaalisen median, tapaamiset ja keikat ilman kenenkään apua. Jotakin tein oikein, sillä kalenteriini alkoi ilmestyä merkintöjä kuvauskeikoista. Tuntui, että olin oman elämäni nuorallakävelijä. Tasapainon heittelehtiessä joku tuli ja nosti minut suoraan kuin olisin marionette-nukke. Uskalsin kävellä eteenpäin, vaikka en nähnyt horisonttia.

rakkautta180.jpg

En enää ihmettele, miksi monen menestyjän takaa löytyy arvokas tukiverkko.

Opettele sanomaan ei

”Tekisitkö minusta jutun blogiisi?” Tällaisia kyselyitä ilmestyi sähköpostiini jo ensimmäisen kuukauden aikana. Aloin saada yllättäviä yhteydenottoja, joista useimmat olivat asiallisia, mutta joukkoon mahtui myös niitä, joissa ei ollut mitään tolkkua. Opin, että yrittäjien joukkoon mahtuu iso määrä huuhaa -ihmisiä, joille on osattava sanoa ei. Kun intuitio huutaa pakene, sitä kannattaa totella. Yritystoiminta ei ole hyväntekeväisyyttä.

Kevät vaihtui kesäksi. Olin kuvannut häitä ja hautajaisia. Yrittäjiä ja yksityishenkilöitä. Ajan kuluessa ymmärsin, millaisten ihmisten kanssa haluan tehdä töitä. Unelma-asiakkaani palkkaavat minut, koska olen Jenna. Eivät siksi, että hintalappu on kohdillaan tai siksi, että täytän puuttuvan aukon. En minä halua kuvata häitä, joissa huudetaan: ”Hei kuvaajatyttö, muistitko ottaa tästä kuvan?” Haluan asiakkaikseni ihmisiä, jotka luottavat minuun ja tietävät, kuka olen ja mitä osaan.

Elämässä on mahdotonta miellyttää kaikkia. Viimeistään yrittäjänä oppii, ketkä ystävistäsi todella seisovat rinnallasi ja ketkä eivät. Krista Kosonen totesi hiljattain naistenlehdessä, että tosiystävyyden merkki on, että vaikka olisit moraaliton kusipää, ystävä on aina puolellasi ja ymmärtää näkökulmasi. Kaikki yritykset ja yritysjohtajat, joita katson ylöspäin, ovat niitä, jotka jakavat mielipiteet kuin japanilainen keittiöveitsi. Jukka Kurttilan luotsaama Finlayson ja kyseisen firman tuore kampanja toimikoon esimerkkinä sellaisesta rohkeudesta, jota minäkin tahdon tulevaisuudessa edesauttaa. Jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu. Niin se vain menee.

Ole utelias ja rohkea

Tänään eli 5. syyskuuta vietetään yrittäjien päivää. Yritystä ei kannata perustaa, jos ei halua muuttaa jotakin. Minä haluan muuttaa suhtautumisen kirpputoreihin ja valokuvaajiin. Haluan, että kirpputorit mielletään mieluummin seksikkäiksi kuin nukkavieruiksi paikoiksi. Haluan, että pätevät ammattivalokuvaajat mielletään vakavasti otettaviksi tarinankertojiksi. Ei hepuiksi, jotka painavat nappia ja lähtevät kotiin. Haluan herättää tunteita, luoda keskustelunaiheita ja tuoda tabuja päivänvaloon. Ennen kaikkea haluan erottua joukosta. Yksi syy, miksi ylimalkaan tahdoin kammeta itseni markkinoille on se, että samankaltaisia toisiaan matkivia valevalokuvaajia on jo niin paljon, että naurattaa. Sille(kin) asialle on tehtävä jotakin.

Minä rakastan ihmisiä, jotka antautuvat intohimolleen ja kannustan heittäytymään uuteen. Omalla kohdallani eteenpäin kaatuminen on ollut elämäni paras päätös. Vaikka matkani on vasta alussa, en ole vuosiin ollut näin onnellinen kuin nyt. Jo asian kirjoittaminen tuntuu väärältä – olo on niin etuoikeutettu. Minä sain kuuden kuukauden yrittämisen jälkeen asiakkaakseni niin ison brändin, että suupieleni kohosivat ikiliikkujamaisiin hymiölukemiin.  Se on osoitus siitä, että sinnikkyys ja rohkeus palkitaan. Aina lopulta.

Omaa polkuasi lapioiva yrittäjä, sinä olet sankari. Nostan silinterihattua kunniaksesi.

Lopuksi pakollinen Steve Jobs -lause. Lause, jota satun myös rakastamaan: ”Those people who are crazy enough to think that they can change the world are the ones that actually do.”

kukka.jpg

Jos vielä haaveilet yrittäjyydestä, suosittelen kuuntelemaan Juha Pekka Tapani Heikkisen kappaleen nimeltä Hyppää beibi.

Lukusuositus: 12 tarinaa kirjoittamisesta

kirja1.jpgTämä kirja tuskin olisi löytänyt kotiini ilman Jukka Lindströmin Facebook-päivitystä. Riitti, että Jukan jakaman kuvan perusteella selvisi, että opuksen haastattelulistalta löytyivät myös Henri Pulkkisen ja Samuli Putron nimet. Olin myyty.

Kaksi tuntia myöhemmin näytin Suomalaisen kirjakaupan myyjälle kännykkääni ja kysyin, löytyykö kuvassa olevaa kirjaa hyllyiltänne. ”Meille tuli niitä yksi. Olin ajatellut itse ostaa sen”, myyjä naurahti. Olin nopeampi ostaja, ja myyjä tyytyi kohtaloonsa. Hyvä niin, sillä nyt olen kahlannut ensimmäiset luvut läpi ja nauttinut kansien välisestä sisällöstä suunnattomasti.

Alun lempikohtani olkoon seuraava lainaus: ”Siinä missä viihde pitää kokijaa kädestä kiinni ja selittää miksi asiat ovat siten miten ne ovat, taide heittää kokijansa keskelle tilannetta ja huutaa perään ”pärjäile.”

Ja niin, eikö tässä ajassa tosiaan voi olla juuri sitä, mitä haluaa? Pulkkisen kanssa on helppoa olla samaa mieltä.

kirja2.jpg