Yksinyrittäjä, sinä ansaitset kultaa

Kuuntelen Lukas Graham -yhtyeen kappaletta nimeltä 7 years ja pidättelen itkua täydessä metrovaunussa. Nykäisen lierihattuani alaspäin peittääkseni puolet kasvoistani. Ohikiitävän hetken ajan yritän keskittyä pelkästään hengittämiseen. Enää muutama yö jouluun.

Olin soittanut aamulla isälleni ja vuodattanut epävarmuuden, stressin ja rahahuolet hänen kuultavakseen. Nyyhkytin luuriin, että en toivo joululahjaksi mitään muuta kuin tukea yritystoimintaani. ”Miehisty, lopeta poraaminen!” Korviini kantautunut lause sai minut katsomaan puhelintani uudestaan. Ei, en ollut soittanut Teuvo Hakkaraiselle. Isäni vastaus oli niin absurdi, että lopetin sentään itkemisen.

Nollasta käyntiin

Kun 10 kuukautta sitten aloitin yritystoimintani, aloitin nollasta. Minulla ei ollut yhtäkään asiakasta valmiina. Vaikka olin rämpinyt media-alan määräaikaisuuksissa useamman vuoden ja työskennellyt Suomen suurimmissa uutistoimituksissa niin lehtikuvaajana kuin toimittajana, taloudellinen hyöty kyseisistä pesteistä oli olematon. En edelleenkään halunnut allekirjoittaa kehnoja avustajasopimuksia tai laittaa nimeäni papereihin, joissa menetän kaikki oikeudet kuviini, joita voidaan luovuttaa kolmansille osapuolille kysymättä minulta mitään. Halusin paljon enemmän.

Lähdin yrittäjäksi osittain siitä syystä, koska kuvajournalistien vakituiset työpaikat ovat kuolleet sukupuuttoon. Jos ei halua madella, muuttua mieheksi, mielistellä, luottaa satumaiseen tuuriin tai saavuttaa asemaansa teennäisillä suhteilla tai kauniilla kasvoilla, vaihtoehdot jäävät vähiin. Olen ehkä naiivi vanhan liiton akka tässä asiassa, mutta toivon edelleen, että kotisivuillani majailevat valokuvat kertovat minua paremmin siitä, miten kohtaan ihmiset. Harmi vaan, että jo aikoinaan työhakemuksia lähetellessäni huomasin, että ani harva jaksaa klikata itseään maaliin asti. Lähes aina, kun työnantaja tai asiakas on palkannut minut tutustumatta töihini etukäteen, ongelmia on syntynyt. Jos kuitenkin eksyy kotisivuilleni ja ihastuu, ihastuu todennäköisesti myös minuun.

Tämän liki vuoden kestäneen yksinyrittämisen aikana olen puurtanut, luonut, ajatellut, kirjoittanut ja kuvannut niin paljon, että jos olisin Andrei Koivumäki, kävelisin Alkoon ja ostaisin kalleinta löytämääni shampanjaa. Mutta koska olen Jenna Lehtonen, tienasin Googlen mukaan näiden kuukausien aikana sen verran, että elän köyhyysrajalla. Jos olisin koskaan kuunnellut matematiikan opettajiani, tilanne voisi olla toinen.

Kompassina intohimo

En valinnut alaani rahasta vaan intohimosta. Uskon, että intohimo on syy, miksi Lähiömutsi -blogia pitävä Hanne Valtari avautui 19. joulukuuta julkaistussa kirjoituksessaan siitä, miten raastavaa julkisesti omalla naamallaan ja nimellään kirjoittaminen toisinaan on.

Tuodessani cavalier kingcharlesinspanieleiden terveystilanteen julki, vastaanotin päälleni niin suuren määrän kakan väristä kuorrutetta, että sillä määrällä koristelisi useamman pellillisen mokkapaloja. Olen kävellyt vapaaehtoisesti tomaattisateeseen vain saattaakseni epäkohdan päivänvaloon. Kun on istunut iltapäivälehtien uutisdeskeissä, anonyymien nettikommentoijien älämölöön turtuu ainakin jossain määrin. Jos kuitenkin väittäisin, että en välitä ihmisten kommenteista, valehtelisin. Ja minä olen tunnetusti hemmetin huono valehtelija.

”Tuntuu välillä, että te rakkaat lukijat unohdatte minun olevan ihminen”, Valtakari kirjoittaa. Kyllä, minäkin olen vain ihminen. Syön aamuisin puuroa ja omistan tunteet. Nauran Hugleikur Dagssonin tuotoksille, Mr. Beanille ja Siskonpedille. Minua suututtaa, kun minut ymmärretään tahallaan vääriin. Tulen surulliseksi, kun ihmiset kieltävät tosiasiat ja tutkimukset. Turhaudun typeryyksistä ja itken, jos itkettää. (Isälleni tiedoksi, en aio miehistyä. Kyyneleet ovat merkki vahvuudesta.)

Oman itsensä kanssa yrittäminen on sellaista työtä, josta harva selviytyy päivästä toiseen hymynaamalla. Suomessa on yrittäjäkyselyn mukaan noin 180 000 yhden hengen yritystä. Alkavan vuoden kynnyksellä haluan nostaa lierihattuni päästä ja antaa virtuaalihalauksen kaikille meille, jotka jaksamme punnertaa sen vimmaisen halun voimalla, jota jotkut kutsuvat sisuksi, toiset sinnikkyydeksi. Haluan muistuttaa sekä itseäni että sinua siitä, että välillä pitää itkeä, purra hammasta ja huutaa perkelettä. Välillä pitää olla ihminen.

ruisrock.jpg

Yrittäjän on hyvä muistaa lomailla tai ainakin muistella lomailemista.

P.S. Tämän kirjoituksen myötä jään ansaitulle joulutauolle, joten blogini hiljentyy loppuvuodeksi. Palaan asiaan tammikuussa uusien yllätysten kera. Nautinnollista joulua ja kiitos, kun luet tätä!

2 kommenttia artikkeliin ”Yksinyrittäjä, sinä ansaitset kultaa

  1. Veera sanoo:

    En kyllä itse kestäisi tuollaista raha- ja työtilannetta, mulla on huomattavasti turvallisempi olo ei-ihan-unelmatyössä josta maksetaan säännöllistä palkkaa. Oot kyllä silti ihailtavn sitkeä, kun et laita pillejä pussiin heti kun vähän menee huonommin. <3 Tuli silti mieleen, että olisiko sulle mahdollista tehdä jotain säännöllisiä kuvauskeikkoja muutenkin kuin oman firman puitteissa? Raha nyt kuitenkin nykymaailmassa mahdollistaa sen unelmien perässä kulkemisen.

Kommentointi on suljettu.