Hevosen selästä sairaalaan – tältä ratsastusonnettomuus aikoinaan tuntui

Sen piti olla tavallinen keskiviikko. Vuosien tauon jälkeen kipusin latvialaisen tuontiruunan selkään portaiden avustuksella. Se oli iso hevonen sekä säkäkorkeudeltaan että painoltaan. En ollut koskaan osannut pelätä ratsastusta, en tuona keskiviikkonakaan.

”Jenna, oletko kunnossa?” Vastasin maasta käsin, että en. Vasen käteni ei liikkunut mihinkään, vaikka kuinka yritin. Hummani oli pelästynyt ja päättänyt itsenäisesti siirtyä ravista laukkaan. Minä makasin hiekkapurussa ja tuijotin taivasta. Ratsastuksenopettajani tunki minut autoonsa ja hurautti sairaalaan. Automatkalla laskin puita ja mietin, onko tämä varmasti lyhyin reitti kahden pisteen välillä. Pitelin vasenta kättäni rinnan päällä ja mietin, kenelle soittaa ensimmäisenä – ei ainakaan äidille.

dsc_7554

Syy, miksi hevonen pelästyi, ei koskaan selvinnyt.

Sairaalassa minuun suhtauduttiin kuin sitkeään kylmäveriseen. Jos hevosen ja miehen työvoima on joskus ollut samanarvoista, nykyisin se on laajentunut myös hyvinvointiin. Olin sairaanhoitajille pelkkä aasi. Aasi, joka sai ensimmäiset kipulääkkeet vasta hetkeä ennen röntgenkuvia. Edes verta valuvat jalkani ja revenneet college-housut eivät vedonneet keski-ikäisiin hoitajiin.

Röntgenkuvat nähtyään muuan lääkäriherra kysyi, olenko tippunut terävän esineen päälle. En tietääkseni. Siinä vaiheessa niin minä kuin Acutan henkilökunta ymmärsimme, että nyt oli sattunut Jennaa leukaan. Leikkaus oli ainoa vaihtoehto. Soitin silloiselle poikaystävälleni ja kerroin tilanteesta. Häntä harmitti. Ei onnettomuuteni vaan se, että hän joutui jättämään koulutehtävät taakseen.

Minut leikattiin seuraavan päivän aamuna. Sain sairaanhoitajalta Hällä väliä -nimistä lääkettä. Mielikuvat sen jälkeisestä ajasta ovat pilviset. Muistan, että lääketieteenopiskelijat odottivat minua kuin jouluaaton saapumista. Hällä väliä, seuratkaa vain leikkaustani. Filmi katkesi hetkeksi ja tunteja myöhemmin heräsin karmivaan olotilaani, jota kesti lopulta viisi päivää.

röntgenkuva

Ruuvit vasemmassa kädessäni muistuttavat siitä, mitä tapahtui kuusi vuotta sitten.

Kun makaa viisi päivää sängyssä, yleiskunto romahtaa vauhdilla. Ensitreffit fysioterapeutin kanssa alkoivat niin, että oksensin. Ammattiauttaja ymmärsi poistua. Sitäkään en ole päässyt unohtamaan, kuinka pelottavaa oli ensimmäisen kerran kävellä ilman avustusta. Jalat hädin tuskin jaksoivat minuuttia kauempaa. Pelkästään sängyssä istuminen tuotti ongelmia, ja kaikki piti opetella alusta.

Muutamaan otteeseen avasin television. Topi ja Tessu -elokuva käynnisti kyynelkanavieni toiminnan. Koiraa oli eniten ikävä. Seuraavan kerran itkin vasta, kun minut työnnettiin pyörätuolissa ulos sairaalasta. Kotiin oli uskomattoman ihana palata, olihan vastassa tuttu hännänhuiskuttaja märkine pusuineen. Edessä häämötti kuitenkin koko kesän kestävä kuntoutusjakso. Yksikätisenä en olisi pärjännyt ilman apua.

Minä putosin ja tulin potkaistuksi. En ole vihainen siitä, että niin kävi. Olen kiitollinen siitä, että ylimalkaan kirjoitan tätä. Ja erityisesti siitä, etten enää keskeytä kenenkään koulutehtäviä pollen kyydistä putoamalla.

Teksti on kirjoitettu vuonna 2011, muutama kuukausi onnettomuuden jälkeen.
Tipuin hevosen selästä tasan kuusi vuotta sitten. Minä ja ratsastuksenopettajani olemme nykyään hyviä ystäviä.

ratsastusonnettomuus

Uskalsin jo hymyillä tutuksi käyneen pollen vieressä, kun onnettomuudesta oli kulunut vuosi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s