Kun koira kuolee – paluu kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin

Elämäni koira, Harmonic Capriccio eli Dolly, nukahti Honda Civicin etupenkille viimeiseen uneensa huhtikuun 23. päivä vuonna 2014. Alla oleva teksti on kirjoitettu silloin. Edelleen nuo sanat nostattavat kyyneleet silmiini.

Dolly, en unohda sinua koskaan. Tämä on sinulle:

Makasin keittiön lattialla pää melkein sinun ruokakupissasi. Mietin, kuoleeko tässä emäntä vai koira. En halunnut hyväksyä faktaa, että sinusta oli tullut vanha ja sairas.

Me kasvoimme yhdessä. Olit mukana, kun pääsin ripille. Olit mukana, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini. Olit mukana jokaisessa muutossa uuteen kaupunkiin, jokaisessa ihmissuhteessa. Pänttäsit seurassani sekä ylioppilaskirjoituksiin että yliopiston pääsykokeisiin. Me oltiin Jenna ja Dolly 13 vuoden ajan, ja nyt sinua ei enää ole.

Kun tassuttelit elämääni, osasin kaikki kirjaston koirakirjat ulkoa ja olin juuri valmistunut dogsitteriksi. Vanhempani olivat silti varmoja, että kyllästyisin sinuun hetkessä. Toisin kävi.

Ensimmäisellä koiraleirillä voitit agilitykilpailun, vaikka olit vasta muutaman kuukauden ikäinen pentu. Sinä hurmasit leikkisällä olemuksellasi kaikki, jotka erehtyivät vilkaisemaan ruskeita nappisilmiäsi ja heiluvaa häntääsi. Tutustuimme kymmeniin koirakkoihin, joista useimmat pysyivät elämässämme näihin päiviin saakka.

Sinun kanssa kulkiessa loimme hymyjä ventovieraisiin ja piristimme kanssamatkustajien päivää julkisissa kulkuvälineissä. Nauratimme kaiken ikäisiä ihmisiä, missä ikinä kuljimmekaan. Olit aina iloinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Opetit minulle, miten huonon päivän voi muuttaa paremmaksi. Opetit minulle rakkaudesta, luottamuksesta, uskollisuudesta ja ystävyydestä enemmän kuin yksikään ihminen.

Jos vein roskapussin ulos ja olin poissa minuutin, otit minut vastaan kuin olisin ollut ikuisuuden poissa. Kiirehdit ovelle aina innosta kiihtyen. Joka kerta tuntui tervetulleelta palata kotiin. Koti oli aina siellä, missä sinäkin. Sinä olit se syy, miksi halusin sairaalasta nopeasti pois vuonna 2011. Sinä olit se syy, miksi lähdin juhlista aikaisemmin kuin muut. Sinä nuolit naamani puhtaaksi kyyneleistä joka kerta, kun sydämeni särkyi. Sinä lohdutit ja tuijotit kysyvästi kasvojani silloinkin, kun et ehkä ymmärtänyt, miksi. Samalla tavalla pyysit parvekkeelle ja pihalle – ehkä vain nuuhkiaksesi ilmaa.

Vanhoina päivinä kuuroutesi sai meidät molemmat ymmärtämään, että emme tarvinneet sanoja. Opetit, miten kiroilla äänettömästi. Luit kehoani, ymmärsit ilmeeni. Kameran näkeminen sai häntäsi vispaamaan ylikierroksilla. Istuit jo poseerausasennossa ennen kuin olin ehtinyt ottamaan yhtäkään valokuvaa. Iltaisin käperryit keräksi siniseen Ikea-kassiin tai lattialle unohtuneen vaatteen päälle.

”Tunteella ei ole pohjimmiltaan lajieroja. Samalla lämmöllä, samalla huolella, samalla ilolla, samalla hellyydellä silitän rakasta ihmistä kuin pientä koiraa. On köyhää luulla, että eläinrakkautta voi arvostella sillä ettei eläin voi korvata ihmistä. Onhan se myös päinvastoin. Ei ihminen voi korvata rakasta eläintä, vaikka hän olisi kuinka rakas. Ne eivät kilpaile keskenään rakkaudesta, jos ne ovat kyllin rakkaita molemmat.”

-Ulla-Maija Aaltonen

Me olimme samanlaisia. Sijoituimme aina kärkeen Koira kuin emäntä -kilpailuissa. Meitä yhdisti erikoislaatuinen huumorintaju ja kärsimättömyys. Et koskaan jaksanut odottaa risteyksissä valojen vaihtumista. Minuuttien ajan paikallaan seisominen ei ollut sinun juttusi. Ei sinua kiinnostanut olla kehän kaunein. Sinua kiinnosti se maailma, joka avartui A-esteen huipulta. Aamuisin heräsin usein tuijotukseesi. Parkkeerasit istumaan sänkyni reunalle ja tapitit siinä niin pitkään, että nousin ylös. Joskus turkkiisi tai kirsusi päähän tarttui roska tai höyhen. Viipotit tyytyväisenä menemään, vaikka otsaasi oli liimautunut tarralappu hedelmästä tai hintalappu kirpputorilta.

Ulkona halusit hypätä kaikkien autojen kyytiin. Avoimet ovet merkitsivät mahdollisuutta livahtaa uuteen paikkaan. Koulutit hyväuskoiset antamaan makupaloja. Metsästit asfaltilta valkoisia täpliä, jotka edes vähänkään muistuttivat purukumeja. Välillä olit niin huomionkipeä ja mustasukkainen, että en saanut rapsuttaa lainkaan muita koiria. Linnut ja rusakot ajoit karkuun paremmin kuin moni metsästyskoira. Linnunsulka suussa kuljit kuin maailmanomistaja. Vitsailimme joskus, että palkkaan israelilaisen sotakoirakouluttajan pistämään sinut aisoihin.

Ihmiset kysyivät, oletko ihan pentu vielä. Ethän sinä pentu enää ollut, vaikka kilpailit agilityssa vielä 11-vuotiaana. Jos minulta kysytään, vanhenit puolessa vuodessa. Vahva sydämesi muuttui yhtä heikoksi kuin verenkiertosi. Silmistäsi katosi tuttu uteliaisuus, jonka tilalle tuli väsymys. Heilutit häntääsi uskollisesti, mutta katseesi paljasti todellisuuden. Jokainen yöllinen yskäisysi sai hengitykseni salpautumaan. Näyttelit parhaasi mukaan vahvaa ja iloista, vaikka me molemmat tiesimme, että oikeasti sattuu. Lopetit haukkumisen, aloit väistelemään silityksiä – halusit vain nukkua.

Viimeisenä päivänäsi opetit kaikkesi luopumisesta ja kuolemasta.

Minulle sinä et koskaan ollut vain koira. Olit jo pentuna tullessasi hyvyys ja valo. Nyt kostutan vanhat valokuvat sinusta kyynelilläni. Sinä puutut niin paljon. Sydämessäni on Texasin kokoinen reikä. Olet poissa. Ja silti sinä kuljet ikuisesti siellä, missä minäkin. En kyllästynyt sinuun koskaan, Dolly.

Yksi kommentti artikkeliin ”Kun koira kuolee – paluu kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin

Vastaa