Minä ja New York

”Se on itsemurha lähteä yksin New Yorkiin!” Isäni sylki puhelimen toisessa päässä marraskuussa, kun kerroin, että syntymäpäiväreissusuunnitelmani toteutuu parin kuukauden kuluttua. Olin juuri varannut lennot maahan, jonne olin unelmoinut pääseväni viimeiset kymmenen vuotta. Minä hymyilin, vanhempani eivät.

Kuva: Jenna LehtonenKuva: Jenna Lehtonenjennalehtonen5.jpgAlkuperäinen tarkoitukseni oli naiivisti lentää Los Angelesiin, koska vuosien takainen suosikkimieheni  – Ashton Kutcher – asuu siellä. No, onneksi rakas kummitätini muistutti etäisyyksistä ja siitä, milloin olen viimeksi ajanut autoa. L.A. ja näyttelijä nappisilmineen muuttuivat nopeasti Isoksi Omenaksi.

Maanantaina 16. tammikuuta istahdin lentokoneeseen varmana siitä, että tein oikean päätöksen. Vieressäni istui kiinalaisnainen, joka hytkytti toista jalkaansa koko lennon ajan. Hermostumisen sijaan pyysin stuertilta valkoviiniä. Katselin suurta pilvimaisemaa, joka avautui pienestä ikkunasta ja mietin, palaanko viisaampana takaisin.

”Have a nice vacation, sweetheart!”

Minua peloteltiin etukäteen lentokentän turvatarkastuksilla. Kerrottiin, että saksanpaimenkoirat haistelevat läpikotaisin ja joudun puhutteluun. Kun pääsin passijonoon, vieressäni ei jolkotellut palveluskoira vaan Kiira Korpi. Sekä minä että hän läpäisimme paikallisten viranomaisten minikuulustelun ja pääsimme turvallisesti perille.

Kentän pääovien edessä minut lähes revittiin mustien taksien kyytiin, mutta onneksi olin lukenut matkaoppaita sen verran, että tiesin, miten toimia. Väittivät, että keltaisilla takseilla ei pääse Manhattanille. Käänsin selkäni ja kipitin kiltisti oikean värisiä autoja kohti. Siinä alkuhuumassa annoin vielä puhelinnumeroni ohimennen chicagolaismiehelle, joka oli seurannut reittiäni koneesta saakka. Sinnikäs kaveri, ajattelin ja hyppäsin luottotaksiin.

Siihen saakka olin uskotellut itselleni, että englannin kielen taitoni ovat ruostuneet kitiseviksi kuin vanhan polkupyörän jarrut. Ali Jahangirin -näköinen kuski kuitenkin ilmoitti small talk -keskustelumme päätteeksi, että puhun sujuvasti vierasta kieltä. Ehkä se johtui siitä, että Amerikassa lakkasin välittämästä, mitä muut ajattelevat ja hiljensin pääni sisällä asuvan kriitikon. Sulkiessani auton oven takaani kuului huuto: ”Have a nice vacation, sweetheart!”

Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla Mondon matkaopas, joten se sinun kannattaa lainata erikseen, jos maailmalle mielit.

Hotelli Wellington toivotti yksin matkustavan naisen tervetulleeksi ja saattoi perille ylimpään kerrokseen numero 27. Silmieni eteen avautui maisema, joka näytti elokuvamaisen tutulta. Aamun valjetessa pilvenpiirtäjien välistä kurkisti Central Park. Puisto, johon ihastuin ensimetreistä lähtien. Ennakko-oletus siitä, että tulen pitämään New Yorkista, lunasti paikkansa.

Vietin suurkaupungissa omassa seurassani kymmenen päivää. Tuona aikana ehdin näkemään kaiken, mitä halusin ja vähän päälle. (Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla Mondon matkaopas, joten se sinun kannattaa lainata erikseen, jos maailmalle mielit.) Itse ravasin turistinähtävyydet läpi suorittajameiningillä. MoMa ja American Museum of Natural History olivat ensimmäisen päiväni museokohteet, joihin pääsin pressikortilla ilmaiseksi sisään. (Olipahan siitäkin kortista joskus jotakin iloa.) Seuraavana päivänä ostin seitsemän päivän metrokortin ja pakotin itseni maanalaiseen seikkailuun. Ensimmäisellä kerralla lähdin tietysti väärään suuntaan, mutta siitä oppineena suoriuduin lopuista metromatkoista itähelsinkiläisellä tyylikkyydellä.

jennalehtonen2.jpgjennalehtonen6.jpgjennalehtonen1.jpgMetro kuljetti muun muassa Greenwich Villageen, jossa suunnistin Maps.Me -sovelluksen avulla Carrie Bradshawn kotiovelle. Aidan Shaw ja Pete-koira eivät harmikseni odottaneetkaan rappusilla, joten pakollisten turistikuvien jälkeen jatkoin päämäärätöntä tallusteluani ja yritin muistuttaa itseäni, että olen lomalla. Lopulta kiersin ympyrää, kävelin harhaan ja nauroin omalle hönöydelleni niin monta kertaa, että onnistuin hyvinä hetkinä unohtamaan Suomen ja toistaiseksi ratkaisemattomat murheet.

To sit with a dog on a hillside on a glorious afternoon is to be back in Eden, where doing nothing was not boring – it was peace.

Brooklyn Bridge, Ground Zero, Grand Central Terminal, Tiffany & Co. ja Brooklyn Flea tulivat kaikki tutuiksi. (Jos jaksaisin, kertoisin tuosta ylikalliista vintage-kirpputorista täysin oman tarinansa.)  Mainituista kohteista leveimmän hymyn naamalleni nostatti sillalla kävely. Pysähdyin sattumanvaraisesti kaiteelle sutaistun tekstin kohdalle, jossa sopivasti muistutettiin: ”You are already that which you are seeking.” Niinpä.

Kun selviydyin turistimonumenteista, palasin itseeni ja hetkellisesti liian paksuun lompakkooni. Vanhojen suosikkiliikkeiden Victoria’s Secretin ja Abercrombie & Fitchin ohessa löysin vahingossa myös Aritzian, jonne hukkasin yli 300 euroa. Siinä sivussa kiillotin peilikuvani ja kysyin itseltäni, mitä ylimalkaan haluan elämältäni.

jennalehtonen9.jpgjenalehtonen8.jpgjennalehtonen7.jpgTotesin, että ysistä viiteen -meininki tapattaa tylsyyteen. Tein listoja, visualisoin tulevaisuutta ja menneisyyttä, wannabe-meditoin, kuuntelin Ed Sheeranin uusia kappaleita repeatilla ja yliajattelin. Itkin, innostuin, nauroin ja pidin bileet omassa päässäni. Yllätyin siitä, että en tuntenut oloani kertaakaan yksinäiseksi. Päinvastoin.

Osasin nauraa silloinkin, kun olin vahingossa seurannut tuntematonta miestä työmaa-alueelle kävelytien päätyttyä. Eksynyt koiranpentu -ilmeeni ja U-käännös pelasti ilmeistä päätellen haalariasuisten ukkojen päivän. Nauroin myös silloin, kun ei välttämälttä olisi pitänyt. (Kamppasin  1-vuotiaan tytön vahingossa Zaran myymälässä.)

Hysteerisimmän hihittelykohtauksen sain kuitenkin silloin, kun Starbucks-Coffee nimesi minut Chinaksi. Istuin siinä sitten ihan muina kiinoina Central Parkin penkille höyryävän kahvin ja mustikkamuffinssin seurassa, kun oranssiin kaapuun pukeutunut munkki ujutti kynän käteeni. Yhtäkkiä huomasin kirjoittaneeni paperiin oikean nimeni ja sen perään sanan: Peace. Aivan täysin huomaamattani munkki laittoi ruskean puuhelminauhan ranteeseeni, osoitti valokuvaa nuhjuisesta temppelistä ja pyysi rahaa. Maksoin iloisesti viisi dollaria siitä, että pääsin hämmentävästä tilanteesta eroon. NYC-matkailijoille tiedoksi, varokaa huijarimunkkeja. Ovat ovelia, mokomat.

jennalehtonen11.jpgjennalehtonen12.jpgjennalehtonen10.jpgMunkista huolimatta ymmärsin, että Central Park koirineen oli lempipaikkani. Mieleeni palasi kirjailija Milan Kunderan lause: To sit with a dog on a hillside on a glorious afternoon is to be back in Eden, where doing nothing was not boring – it was peace.

Syntymäpäiväaamun valjetessa ymmärsin, että vielä 30-vuotiaana olen edelleen tyttö, joka juoksee koirien, pulujen ja oravien perässä kamera kädessä. Tyttö, joka elää tahtonsa todeksi ja nousee sängystä ennen aurinkoa.

Tammikuun 26. päivänä isäni tuli minua lentokentälle vastaan. Me molemmat hymyilimme.

jennalehtonen15.jpgjennalehtonen14jennalehtonen13

 

6 thoughts on “Minä ja New York

  1. miijamaaria sanoo:

    Ihana kirjoitus! New York ja jenkit on minulta vielä näkemättä, mutta tätä lukiessa tuntui kuin olisin jo käynyt siellä. Todella elämänmakuinen kirjoitus kaiken kaikkiaan. 😊 Ja yksin oleminen ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa, sen olen hyvin yksin reissatessa huomannut. 😊

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s